Nostalgiatrippi 90-luvulle

Olen tulevan mieheni kanssa viettämässä joulua vanhempieni luona lapsuudenkodissani. Kävin juuri äsken läpi vanhoja kirjevarastojani vuosilta 1996-2000. Iso kassillinen kirjeitä useammalta eri kirjekaverilta, joista osaa en enää edes muista, mutta muutaman kanssa olen vieläkin tekemisissä. Oli kyllä huvittavaa lueskella noita kirjeitä, tosin ehkä vielä hauskempaa olisi lukea omaa ajatuksen juoksua sieltä noin 15 vuoden takaa. Sain myös samalla hiukan salapoliisin työtä tehtyä ja sain selvitettyä melko tarkkaan milloin minusta on tullut kunnolla Michael Jackson ja Boyzone-fani, koska mitään selkeää hetkeä ei kummastakaan ole mielessä.

Näyttää siltä, että lähes kaikki kirjekamuni ovat olleet BSB (= Backstreet Boys) faneja. Näemmä olen lähetellyt jokaiselle vähän jotain BSB-lehtijuttuja mitä olen käsiini saanut ja vastaavasti takaisin on tullut Michael ja Janet Jackson sekä Boyzone lehtileikkeitä ja kuvia, joista joitain kakkoskappaleita oli vieläkin kirjeiden mukana. Luonnollisesti Spice Girls vilahteli monissa kirjeissä mukana kuten myös monia lukuisia tähdenlentoja. Ylipäätään eri artistit ovat olleet yksi suurimmista puheenaiheista. Tärkeää on ollut myös tehdä "kyssäreitä" lempiartisteistaan, joihin toisen sitten parhaan tietämyksensä mukaan piti vastata ja jos toinen ei tiennyt, niin sitten itse sai seuraavassa kirjeessä valistaa vastapuolta.

Pahoitteluni haluan lähettää kaikille noina vuosina toimineille postinlajittelijoille ja -kantajille. Välillä kirjekuoret ovat olleet niin täynnä kaikkea sepustusta, että osoitteen etsiminen siitä tekstimäärästä on ollut varmaan erittäin haasteellista. Enkä usko, että postimies on niistä jutuista edes jaksanut huvittua, vaikka osa oli suoraan hänelle osoitettuja.

Mielenkiintoista oli bongata muutamasta kirjeestä (tuttavallisemmin "ledu") lyhenne FB. Facebook? Onko "naamakirja" siis lähtöisin jo niiltä ajoilta? En nimittäin muista ollenkaan sellaista tai miten se mahdollisesti toimi. Ilmeisesti siihen kirjoitettiin osoitteensa ja lähetettiin kirjekaverilta toiselle, joka saattoi bongata listasta itselleen uuden kirjekaverin?

Pääasiassa kirjeet ovat melkoisen jäsentämätöntä ajatuksenvirtaa, mutta jaksoin sentään käydä läpi niitä ison kassillisen. Suurin osa menee saunauunin sytykkeeksi, mutta pieni pussillinen oli pakko säästää muistona. Muutamia huvittavia lainauksia on pakko laittaa myös tähän. Pysyköön kirjoittajien henkilöllisyys tosin salaisuutena.

Erään kirjeen alku päiväyksellä "joku päivä.9.1997":
"Heimoro! Hauskaa, että säkin olet löytänyt elämäsi "suuren rakkauden". Ei millään pahalla, mut mä en nää Michael Jacksonissa yhtikäs mitään. Onhan sillä ihan hyviä kappaleita. Tässä kirjeessä on mukana "oheismateriaalia" siihen sun leikkeleesees. Kyllä Backstreet Boys on parempi."

Ote kirjeestä päiväyksellä 24.1.1998:
"Harmi, että Ronan on jo varattu. Mä olisin voinu antaa sulle jättijulisteen Boyzonesta." --- "Sä vaahtoat aika paljon Michaelista, joten mun on pakko mollata sitä. (SORI) Sitä ei tuntis miehex, jollei se ronkkis etumustaan niin tiuhasti, siinä konsertissa se nimittäin toisti tämän tosi useasti. Joten, sori vielä kerran." --- "Janetilla [Jackson toim.huom.] on muuten hassussa paikassa tatuointi (näkyy siinä konserttilistassa). Sähän oot niin perehtynyt J:hin ja M:ään joten kerroppa minkälaiset välit niillä on? Sun ei tartte pyydellä anteeksi sun kirjeitten lyhyyttä ja hölmöyttä. Mä en uskokkaan, että sä voisit kirjottaa fiksumpia tai pidempiä kirjeitä. Mä oon loukannu sua nyt kahesti, joten annan nämä Janet-jutut sovintolahjaksi."

*huutonaurua* AAAHAHHHAHAAAAAAA!!

Kirjeestä 9.12.1998:
"P.S. About Michael J. Ei sitä ookkaan leikelty valkoihoiseksi, vaan sill on joku ihotauti, ja siks se on niin valkoinen. MIKÄ PETTYMYS!!"

Olisi kiva lukea meikäläisen vastineet näihin kahteen ylimpään kirjeeseen. Osasinkohan suhtautua huumorilla vai annoinko runtua kirjoittajalle? Teini-ikäisen itseni tuntien luultavasti viimeistä.

Kirje päiväyksellä 9.12.1999:
"Kyllähän mä nyt Boyzonen tierän, hellanlettas! Ihan hyvää musaa, vaikka yks niistä on homo ja vaikka koko bändi hajos/hajoaa. Tosin, ei toi Keith nyt kovin hyvännäköinen oo, aika oudonnäköinen oikeastaan. [EIIII KEITH! Miun lemppari!] Ja onhan mulla ollu niistä vaikka miten monta julea, mutta oon vissiin nakannu ne roskiin tai jotain." --- "Olen kuullut sen This is where I plaa plaa -biisin [toim.huom. Boyzonen This is where I belong], mutta mun mielestä Words on paljon parempi. Siis se on tosi ihana biisi! Ookko kuullu Bon Jovin Alwaysia? Se on aivan mielettömän hyvä kipale, mutta ei kannata kuunnella 15 kertaa peräkkäin (oon kokeillu)...nojoo..." [Kirje päättyy]

Edellisen kirjoittajan seuraava kirje ilman päiväystä:
"Kyllä mä tierän, että Boyzone ei oo VIELÄ hajonnu. Mutta kuulin ihan ittensä Ronanin suusta, että he olis aatellu hajota ihan oikeesti. Soolourat jne takia. Joten ei tartte mulle raivota! [Heh, en yhtään ihmettele, että olen raivostunut kuultuani hajoamishuhuista. Noh todellisuudessahan Boyzone hajosi aika pian näiden kirjeiden jälkeen.] Ennen eilistä mulla ei ollu Boyzone julisteita. Olin nakannu ne menemään, kun niitä oli niin palijon. Siivosin eilen, ja yksi pikkuruinen posteri löytyi. Tadaa! Se on siis sun. Harmi, kun kerkesin sen yhden jättijulisteen polttaa. Mutta tämä kaikki tapahtu jo puol vuotta sitten."

Hyvät naurut sain myös tästä seuraavasta.
"Saitko paljo karkkii ABEILTA? Mie sain jotain 13. Se oli aika rajun kuulosta ku sie sanoit siel: "Karkkii tänne, perkele!" En mie tiennykkää et sie kiroilet. Siis sillee... ei se kyl minuu haittaa ku mie itekii kiroilen."

Ai kauhee... tässä oli varmaan jo riittävästi.

Konserttikokemuksia: Boyzone 20 vuotta

Viime ystävänpäivänä ostin meet&greet-lipun elämäni toiselle Boyzone-keikalle heidän 20-vuotiskiertueelleen (hehkutuspostaus), jolta palasin pari päivää sitten, ja tämä postaus tulee kertomaa siitä reissusta.

Shane Lynch, Keith Duffy (MIUN LEMPPARI), Mikey Graham ja Ronan Keating.

Ennen kuin alan purkaa matkaa tarkemmin, on pakko lainata erästä Putous-hahmoa:

RISTUS MIKÄ REISSU!!! SOIJAA PUKKAA!!!

Boyzonen perustamisesta tuli tänä vuonna 20 vuotta. Kyseessä on siis Irlannin ensimmäinen poikabändi, joka haettiin kasaan vuonna 1993 koe-esiintymisten perusteella. Itse olen fanittanut poikia ehkä vuoden 1998 paikkeilta asti. Tämän vuoden alussa tuli sähköpostia Boyzonen virallisilta nettisivuilta, että uutta juhlakiertuetta ja saman nimistä albumia on luvassa loppuvuodesta. Kyseessä olisi siis toinen kiertue yhden jäsenen, Stephen Gatelyn, kuoleman jälkeen. Sähköpostin sanamuoto oli sen verran erikoinen, että ajattelin tämän saattavan olla heidän viimeinen kiertueensa. Koska kyseessä oli juhlakiertue, oli myynnissä myös meet&greet-lippuja. Olihan ne arvokkaat rahallisesti, mutta tämä saattaisi olla elämäni ainoa kerta, kun pääsen poikia tapaamaan eikä sitä voisi rahassa mitata, joten ostin lipun HETI. Unelmat on tehty toteutettaviksi.

BZ20-albumi ilmestyi 25. marraskuuta, joten kovin kauaa ei ollut aikaa kuunnella uutta levyä ennen 20. joulukuuta tapahtuvaa konserttia. Levy on erilainen, mutta tykkään siitä jo nyt hirveästi. Albumilla on selkeästi kuultavissa 2010-luvun saundi, jota on nykyään bongattavissa monien artistien, niin kotimaisten kuin ulkomaisten, musiikissa: massiivista melodiaa ja paljon "huutolaulantaa", siis sellaista AAAAaaaaaaAAAA ja OOOOoooooOOOO, vaikea selittää, mutta voitte itse kuunnella sitä tästä albumin ensimmäisestä singlestä. Musavideossa on pätkiä vuoden 2011 Brother-kiertueelta ja olen aika varma, että nuo yleisöpätkät ovat Lontoon O2:selta, jossa minäkin jammaan mukana. En tosin ole itseäni bongannut sieltä, mutta odotan into piukalla kyseiseltä keikalta ilmestyvää dvd:tä saapuvaksi ensi vuoden puolella, jospa siellä vaikka Suomen lippuni vilahtaisi.

Sitä tarkoittamaani "huutolaulantaa" kuuluu kertosäkeistössä taustalla. Se on mielestäni selkeästi 2010-luvun uusi juttu musiikissa, koska olen bongannut samanlaisia elementtejä mm. Maroon5 ja Juha Tapion kappaleista.

Lähdin Lontoosen itsekseni keskiviikkona 18. joulukuuta. Minulla oli kaksi päivää aikaa kierrellä kaupunkia sekä fiilistellä joulumarkkinoita ennen keikkaa. Suosittelen muuten Hyde Parkin joulumarkkinoita jokaiselle joulufanille! Niistä ja Lontoosta voin kirjoittaa vaikka myöhemmin oman postauksensa.

Siihen nähden, että kyseessä oli ensimmäinen ulkomaan matkani yksin ja että yksi elämäni suurimmista unelmista oli vain parin päivän päässä toteutumisestaan, olin yllättävän rauhallinen. Ehkäpä tajusin erityisesti skarpata itseäni, koska minulla ollut ketään tukijaa mukana. Koska tiesin tapaavani pojat vain lyhyen hetken, päätin kirjoittaa heille kirjeen, koska en millään ehtisi sanoa heille kaikkea mitä haluaisin. Kirjettä rustasin iltaisin hotellihuoneessa BZ20-albumia kuunnellen ja liitin mukaan kuvat Boyzone-logo tatuoinnistani sekä itsestäni, jotta pojat muistaisivat vielä luettuaankin keneltä he kirjeen saivat. Valmistauduin myös miettimällä vuorosanoja tapaamiseen.

Torstai-iltana kävin vasta myöhään nukkumaan englantilaisille taloille tyypillisesti jäätävän kylmässä huoneessani, jotta saisin perjantai aamuna nukuttua mahdollisimman pitkään, koska siten päivä kuluisi iltaan nopeammin. Olin kuitenkin tikkana hereillä jo aamu kasilta ja katsastin facebookin, jossa Boyzone-fanit hehkuttivat jotain Lontoon metrotunneleissa ilmaiseksi jaettavaa lehteä, jossa pojat komeilivat kannessa. No metroasemiahan se oli lähdettävä kiertelemään. Tulin kuitenkin tyhjin käsin takaisin hotellille hyvissä ajoin valmistautumaan iltaan.

Kello 16.45 kaikkien meet&greet-lipun ostaneiden piti tavata O2:sen aulassa Live Nationin tiskin luona ja lunastaa lippunsa, backstage-passinsa, konserttikirjasensa sekä yllätyslahjansa, joka oli metallinen BZ20-muistitikku. Meille kerrottiin lyhyesti tapahtuman kulku: saisimme pari minuuttia aikaa poikien kanssa, jolloin voisimme kysyä heiltä pari kysymystä, mutta pojat olivat kuulemma muutenkin puheliaita. Meistä otettaisiin pari kuvaa poikien kanssa ja meidän pitikin poseerata lippunumeromme kanssa kasvokuvaan, jotta kuvat osattaisiin myöhemmin lähettää oikealle henkilölle. Sähköpostiosoitteemme varmistettiin myös. Etunimemme kirjoitettiin keltaiselle post-it-lapulle, joka meidän piti laittaa konserttikirjasessa sille sivulle mihin halusimme nimikirjoitukset, sillä kirjanen menisi nimmaroitavaksi hetkeä ennen kuin tapaisimme pojat. Minun lappuseni etsiytyi heti lehtisen takakanteen, jossa oli kuva bändistä. Haluaisin nimittäin laittaa lehtisen myöhemmin kehyksiin, joten sisäsivuille en nimmareita halunnut. Kello 18 meidän pitäisi palata takaisin samaan paikkaan, josta lähtisimme 40 hengen laumana valumaan ison areenan toiseen päähän takahuoneeseen.

Olin jo ehtinyt tutustua erääseen mukavaan englantilaistyttöön, joka myös oli yksin liikenteessä ja hänen kanssaan menimme tässä välissä ostamaan vähän merchandisea (mukaani lähti tämä t-paita) ja sen jälkeen menimme ottamaan yhdet rohkaisevat. Se mitä oli tapahtumassa alkoi pikkuhiljaa iskeä tajuntaan ja perhoset ryömiä vatsan pohjalle. Paniikki nosti päätään, mutta yritimme rauhoittaa toinen toisiamme. Kyselimme mitä olimme valmistautuneet sanomaan pojille ja vannotimme, ettemme saa itkeä, koska se olisi noloa. Itse päätin kehua poikia heidän comeback-kiertueen Michael Jackson medleystä ja kysyä oliko se edesmenneen Stephenin idea, koska tiesin Stephenin olevan kova MJ-fani. Olin myös päättänyt sanoa jokaiselle jotain erikseen.

Lopulta oli aika siirtyä odotustilaan, jonne oli mustilla verhoilla rajattu tila. Sinne siis menisimme jokainen yksitellen poikia tapaamaan. Soijaa alkoi pukata siinä vaiheessa niin hirvittävästi, että se oli havaittavissa jo hajuaistilla. EI NYT!!! Onneksi ehdin käydä vähän vessassa freesiytymässä. Odotustilassa soi poikien musiikki ja mukavana yllätyksen Stephenin laulama versio Michael Jacksonin Music and me -kappaleesta. Fanien kanssa rupateltiin ja kyseltiin toinen toisiltamme, että monesko konsertti tämä kellekin on, mikä on lempibiisinne ym. Monet olivat aidosti innoissaan, kun kuulivat, että olin tullut Suomesta asti tätä varten.

Odotusaika tuntui hirvittävän pitkältä ja sisään tuli koko ajan lisää väkeä vihreät VIP-tarrat rinnuksissaan. Ihmettelimme fanien kanssa tätä. Heitä pistettiin jonossa ensimmäiseksi, joten he näköjään pääsivät tapaamaan pojat ensimmäisinä. Jossain vaiheessa niiden mustien, läpikuultavien verhojen läpi näin, että sisään astui tuttuja hahmoja. POJAT OLIVAT SISÄLLÄ!! Kansa alkoi kuhista ja etsiytyä jonoon.

Istuin rauhassa sohvalle, johon tuli tilaa innokkailta faneilta. Eräs MJ-fani neuvoi minua etukäteen, että kannattaisi yrittää mennä sisälle viimeisenä, näin saisin ehkä enemmän aikaa. Seurailin miten kauan ihmiset viipyivät sisällä ja aika tuntui melko pitkältä. Kyllä siellä varmaan pari minuuttia saisi viettää.

Olin ottanut valmiiksi konserttilehtisen ja kirjeeni. Yritin skarpata itseäni. Älä vain itke, älä vain itke, se olisi noloa. Ja soijaa pukkasi, hyvänen aika, että hikoilutti. (Ihan alkaa hikoiluttaa tätä kirjoittaessakin taas.) Jossain vaiheessa, kun jäljellä oli 4 ihmistä, menin jonoon. Olin siis aika viimeisten joukossa. Enää muutama ennen minua. Joku tuli pois huoneesta itkien ja minuakin alkoi itkettää. EI NYT, SKARPPAA!! Sain itkun vedettyä sisälle. Vielä kaksi ennen minua...aika kului hitaasti... Sitten minua edeltävä nainen meni sisään ja vain hetkeä myöhemmin konserttikirjaseni tultiin hakemaan signeerattavaksi. Yhtäkkiä se tuotiinkin minulle takaisin ja edelläni ollut nainen tuli melko pian sen jälkeen ulos selvästi pettyneen näköisenä. Mahassani muljahti. Nainen valitti, ettei hänelle oltu annettu aikaa kysyä mitään. Hän oli todellakin pettynyt lyhyeen aikaan. Ilmeisesti tahtia kiristettiin loppua kohden, joten tällä kertaa viimeisten joukossa meneminen ei ehkä ollut se paras idea. Syy miksi nainen "ajettiin" hätäisesti pois, oli ilmeisesti pieni VIP-ryhmä, joka otettiin sisälle meidän välissä jostain takaoven kautta, siksi myös minunkin konserttikirjanen palautettiin välillä takaisin. Olin todella surullinen naisen puolesta. Mutta sitten kirjanen tultiin hakemaan minulta uudestaan. Siinä vaiheessa sydämeni alkoi todella hakata. Kohta olisi minun vuoroni. Jonosta huolehtiva assistentti kysyi, että voinko hyvin. Joko tämä oli rutiini tai sitten hermostuneisuuteni alkoi todella näkyä. Hän valmensi minua kuin synnyttäjää hengittämään rauhallisesti pari kertaa sisään ja ulos. Ja sitten se tapahtui, minua pyydettiin astumaan sisään. NYT SKARPPAA NAINEN!!Sen verran järjissäni olin, että tajusin edellisten VIP-ihmisten olevan vielä tekemässä lähtöä, joten vaikka minua kehoitettiin astumaan sisään, en mennyt. Halusin astua täysin yksin poikien eteen. Minua kehoitettiin uudestaan, mutta seisoin paikallani, kunnes viimeinenkin vippi oli poistunut ja sitten tein sen. Astuin huoneeseen.

Seuraavaksi yritän kertoa tilanteen niin hyvin kuin sen muistan, vaikka hetki tuntuu niin unenomaiselta:

Ensimmäisenä kun astui sisään, vilkutin pojille ja sanoin "Greetings from Finland!". "Ou Finland", toistivat pojat. Katseeni osui ensimmäisenä Mikeyhyn, joka tuli käsi ojossa esittelemään itsensä. "What's your name?". Piia. "Phiia?". Yes, Piia. "Hi, I'm Mikey, nice to meet you". Kaippa taisin itsekin vastata, että kiva tavata, en muista enää. Naamallani kuitenkin oli varmaan vuosituhannen typerin hangonkeksi hymy. Seuraavana kättelin Ronan Keatingin. Wau... Sitten Shane. Olin suunnitellut sanovani Mikeylle, että "kiva kun laulat nykyään enemmän sooloja", Ronanille, että "rakastan Burt Bacharach levyäsi" ja Shanelle, että "rakastan tatuointejasi", mutta mitään näistä en saanut suustani. Mutta sitten sokerina pohjalla oli suosikkini Keith.

Voi hyvät hyssykät... Se oli uskomatonta! Toisin kuin muut, jotka ojensivat vain kätensä, Keith lähestyi minua syvälle silmiin katsoen lihaksikkaat kädet levällään valmiina halaukseen. Koska Keith on joukon flirttailija ja naistenmies, muut bändin jäsenet esittelivät hänet vähän naureskellen, että sieltä se herra Duffy tulee. Sitten sain sanottua ääneen edes sen mikä oli tärkeintä: "Keith, you're my favourite." Taisin kuulla muiden poikien toistelevan samaa, mutta muistikuvat ovat melko hämärät, koska olin sokaistunut herran komeudesta. Keith tuli ihan liki, tuijotti syvälle silmiin, otti minut isoon halaukseen (siten että hänen kätensä menivät kaulani ympäri ja minä otin häntä kiinni vyötäröltä) ja vasta kun kuulin muiskauksen tajusin, että herranen aika sehän on herran parta, joka poskeani kutittaa, KEITH DUFFY ON JUURI PUSSANNUT MINUA!!!! KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!!! Viivyin siinä hetken naamallani maailman levein hymy. Hetken aikaa en nähnyt enkä kuullut mitään.

Sen jälkeen iski puheripuli. Pojat eivät meinanneet saada sanaa suustaan, kun selitin miten olen kirjoittanut heille kirjeen, koska en ehtisi tässä millään kertoa kaikkea mitä haluaisin. Keith otti kirjeen vastaan ja katsoi jälleen syvälle silmiin sanoen, että "luemme tämän poikien kanssa takahuoneessa". Ja uskon, että mies piti lupauksensa, hän tuntuu olevan tosi faniystävällinen tyyppi. Seuraavaksi hehkutin, että minulla on Boyzone-logo tatuoituna. Koska en ole expertti englannissa sanoin "I have Boyzone logo tattood in me", johon Ronan tarttui ja kommentoi kännykän räpläyksen ohessa (jota hetkisen paheksuin mielessäni) että "IN you?!". Mikey kysyi, että missä se on ja näytin kantapäätäni, että täällä, mutta kuva on kirjeessä (en alkanut TODELLAKAAN riisumaan soijaisia talvikenkiäni heidän edessään, NO WAY!!). Sen jälkeen kauttaaltaan tatuoitu Shane, joka oli jotenkin haahuillut näkymättömissäni (luultavasti siksi, että hän seisoi Keithin vieressä ja minä näin vain herra Duffyn) avasi suunsa ja sanoi (tai näin ainakin kuulin), että "I am into tattoos". Siihen vitsailin katsomalla häntä kysyvästi, että "really?!", mutta en ole varma, tajusiko hän sitä vitsiksi, vai oliko se assistentin kehoitus mennä riviin valokuvaa varten, joka jähmetti tilanteen hetkiseksi. Minulla jäi lause kesken, että "enpä olisi arvannut että tykkäät tatuoinneista, hehheh."

Seuraavaksi meidät siis tosiaan patistettiin yhteiskuvaan ja sinne kävellessä sanoin Mikeytä silmiin katsellen sen mitä olin suunnitellut, että "by the way, tykkäsin teidän Michael Jackson medleystä comeback-kiertueella". En muista mitä minulle vastattiin, Michaelin nimi ainakin toistettiin. Keith tuli jostain syystä viimeisenä riviin ja tietenkin viereeni vasemmalle puolelle. Hymyilin hangonkeksinä ja painoin otsani Keithin leukaa vasten. Toista kuvaa varten irrotin pääni hänestä, kun ajattelin, että toinen kuva voisi olla vähän erilainen. Kuvan oton jälkeen Ronan ja Shane tuntuivat liukenevan paikalta, mutta kysyin sen mitä olin suunnitellut: "Oliko MJ-medley Stephenin idea?". Mikey ja Keith joiden välissä olin edelleen muistelivat, että näin varmaan oli, koska Stephen oli kova MJ-fani, johon vain tokaisin, että joo tiedän. Ja sitten loppuaika on täyttä sumua. Aikani oli päättynyt ja minua viittilöitiin lähtemään ja tietenkin kuuliaisena suomalaisena tottelin. En muista yhtään katsoinko Keithiä vielä viimeistä kertaa silmiin tai sanoinko edes kiitos. Sen vain muistan, että Ronan ja Shane olivat jo signeeraamassa seuraavan konserttilehtistä pöydän ääressä ja kun kävelin heidän ohi, kosketin Ronania selästä ja sanoin heillekin heipat ja vähän aikaa vilkutin pojille. Ronan sai aikaisemmat kännykän räpläyksensä anteeksi, kun alkoi lauleskella nimelläni "bye bye Piia, Piia, Piano Piia" tai jotain muuta vastaavaa älyvapaata. Hih!

Kun pääsin pois "synnytysvalmentajani" tuli varmistamaan, että sain kerättyä pöydälle jätetyt tavarani ja että olinhan ollut tyytyväinen tilanteeseen. Siinä vaiheessa silmiini alkoi kihota kyyneleitä ja pystyin vain nyökyttelemään. Menin takaisin sohvalle, jossa istui nyt pari vanhempaa naista VIP-tarrat paidoissa. Sanoin vain, että "anteeksi, minä itken nyt" ja sitten tulvahti. Naiset alkoivat välittömästi lohduttaa minua. Sanoin, että tämä tapaaminen merkitsi minulle niin paljon, koska minulla on ollut huonoa tuuria idolien kanssa: Michael Jackson kuoli ja vähän sen jälkeen Stephen. Tässä toteutui suuri unelmani ja naiset olivat haltioissaan, että olin tullut yksin Suomesta asti tätä unelmaa toteuttamaan. Koska olin ollut  viimeisten joukossa, alkoi fanitapaaminen olla jo ohi. Naiset kehottivat, että menisin pyytämään vielä toista tapaamista, kun olin tullut Suomesta asti tätä varten. En suomalaiseen vaatimattomaan tapaan tietenkään kehdannut ja toinen nainen, jonka poika kuulemma työnskenteli Ronanille, meni juttelemaan assistentin kanssa puolestani, mutta tämä pyöritteli päätään. Hän pahoitteli, ettei onnistunut saamaan minulle lisäaikaa, mutta minä kiitin häntä sydämellisesti yrittämisestä. Ihana nainen! Kävin vielä kuikuilemassa poikia, kun he tekivät lähtöä ja naiset huusivat perään, että mene sinne tyttö, mutta edelleenkään en saanut jalkojani liikkumaan ja yhtäkkiä pojat olivatkin jo poissa. Hetken vielä istuin naisten kanssa rupatellen Suomesta ja suomalaisista ja 40 minuuttia ennen konsertin alkua lähdin valumaan salia päin, jossa lämppäri jo lopetteli esiintymistään.

Me meet&greet-lipun haltijat olimme kaikki neljännessä rivissä ja itselleni oli napsahtanut vielä paikka permannon keskiosiosta, joten paikka oli enemmän kuin hyvä. Keikka oli huippu enkä pui sitä sen enempää, kuin mainitsemalla, että pojat hymyilivät ihanasti kun huomasivat, että koko areena yhtyi mukaan laulamaan heidän aloitusbiisiä, joka oli uudelta levyltä. Luin Ronanin huulilta, kun hän hymyillen tokaisi Shanelle, että "nämähän osaa jo nää sanat". Vaikka vanhat klassikot on äärettömän tärkeitä, niin silti uusi musiikki on aina mahtavaa ja etenkin nyt keikan jälkeen uutta levyä kuuntelee taas perhoset vatsassa konserttia muistellen. Olin jälleen O2-areenan onnellisin tyttö!!

Vaikka tapaaminen meni mielestäni liian nopeasti, niin olen silti onnellinen jokaisesta hetkestä. Vaikka sain yllättävän hyvin skarpattua itseni, niin en siltikään muista kaikkea ja hetki tuntuu unelta. Tapaamisessa räpsästiin kaksi kuvaa, jotka sain sähköpostiin heti samana iltana, mutta iPodillani en uskaltanut alkaa niitä latailemaan hotellissa. Kuvat näin vasta seuraavana päivänä vanhempieni luona (jonne lähdin siis heti lauantai aamuna vajaan 5 tunnin yöunien jälkeen). Kuvista toisen lisäsin heti facebookin profiilikuvaksi. Tähän en sitä laita, koska tilanteen henkilökohtaisuuden takia, en halua sitä levitellä julkisesti. Mutta kuva on MAHTAVA!! Laitimmaisina ovat Ronan ja Shane, ja minä olen keskellä Mikeyn ja Keithin välissä ja otsani olen painanut Keithin poskea vasten. Kaksi päivää on mennyt kuvaa tuijotellessa. Olen taivaissa!!!

En halua alkaa harmittelemaan tapaamisen lyhyyttä tai sitä etten saanut sanottua kaikkea, koska en halua katkeroitua mistään, vaan olen vain puhtaasti onnellinen siitä lyhyestäkin hetkestä, kuvasta ja nimmareista. Ja vaikka aika olisi ollut minuutin pidempi, niin joka tapauksessa se olisi mennyt liian nopeasti, joten harmittelu on turhaa. Olen ikionnellinen siitä, että nimenomaan lempparini Keith oli todella faniystävällinen. Hänen seurassaan todella tunsin olevani tervetullut, kun hän tuli oikein lähelle ja katsoi syvälle silmiin, kuten myös Mikey. Ronan ja Shane tosiaan haahuilivat vähän omiaan ja olivat hivenen poissaolevan oloisia. Ehkä väsymys painoi jo, koska tosiaan tuntui, että loppua kohden tapaamisaikakin hivenen lyheni jokaisella fanilla. Tai sitten se vain tuntui siltä. Niin tai näin, kuten sanoin, aika olisi joka tapauksessa mennyt liian nopeasti. Mites ne Suurlähettiläätkin laulaa: Kuka voisi kellot seisauttaa, ja ajan pysäyttää, kun maailma lainaa kaikkein parastaan.

Sanat eivät riitä kertomaan, miten paljon tuo tapaaminen minulle merkitsi. Niin paljon mahtavia juttuja on tapahtunut viimeisen 4 vuoden aikana, ja siihen ajoi vain se tosiasia, että menetin suurimman idolini Michaelin. Haluisin alkaa toteuttaa unelmiani ja koska Michael ei ole enää elossa, Boyzonen tapaaminen oli yksinkertaisesti parasta mitä pystyin tässä elämässä saavuttamaan faniuden saralla. Elämä jatkuu ja tuo toivottavasti tullessaan vielä paljon hyvää, mutta koska elämä ei aina voi olla ruusuilla tanssimista, niin toivon, että surun ja murheen hetkellä nämä asiat jaksavat myös kantaa eteenpäin. Olen saanut niin paljon, että niiden tilanteiden muisteleminen tuo vielä monesti hymyn huulilleni. Tästä viimeisimmästä tilanteesta en kyllä päästä vielä hetkeen irti. Ja läheisilleni tiedoksi: kun oon rasittava ja valitan jostain turhasta, niin sanokaa minulle, että "SIE OOT NÄHNY BOYZONEN LIVENÄ" niin eiköhän se palauta taas maan pinnalle. ;)

Koska ei ole enää sanoja, niin tässä vielä muutama kuva konsertista.

Neljäs rivi oli todellakin lähellä lavaa! 

Stepheniä muisteltiin istahtamalla alas pöydän ääreen, johon oli aseteltu viisi tuolia. Pöytään katettiin viisi lasia viiniä, joista yksi jäi täysinäiseksi poikien tarinoidessa. Mikey jakoi kauniin tarinan meille faneille: Stephen piti kuulemma erittäin paljon perhosista. Bändi esiintyi ensimmäisiä kertoja Stephenin kuoleman jälkeen jossain ulkoilmalavalla. He esittivät ensimmäisen singlensä Brother-levyltä, joka jäi Stephenin viimeiseksi kappaleeksi. Kappale alkoi nauhalta Stephenin lauluosuudella: "I will learn to live before I die...". Samalla kun Stephenin laulu soi, lavalle lensi jostain kaunis perhonen suoraan Ronanin ja Mikeyn väliin, Stephenin vakiopaikalle. Mikeyllä nousi karvat pystyyn tarinaa kertoessa ja pojat pyyhkivät vaivihkaa silmiään.

Onnellinen nainen hotellilla.

Boyzone-bändin näin ensimmäistä kertaa livenä vuonna 2011, josta kertovan postauksen voi halutessaan kurkata tästä linkistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kuva vuodelta 2011 Boyzone-konsertin yleisöstä minä siellä Suomen lippuni kanssa.

Joulu se vaan lähestyy, kun ollaan jo itsenäisyyspäivässä. Ja maa on jo ihanan luminen ja jouluinen ja lisää tulee taivaalta koko ajan. Tämä vuosi on mennyt taas käsittämätöntä vauhtia, huomasin sen kun ostin uuden kalenterin ensi vuodelle ja selasin taakse päin tämän vuotista siinä samalla. Monet tapahtumat jotka tuntuvat tapahtuneen vasta hetki sitten, ovatkin tapahtuneet jo alkuvuodesta tai kesällä, josta siitäkin on jo puoli vuotta aikaa.

Tulevan vuoden kalenteria selaillessa alkaa jo iskeä paniikki, kun tajuaa miten nopeasti aika taas kuluu. Kohta ollaan jo kesässä ja heinäkuussa, jolloin vietämme häitä ihanan mieheni kanssa. Onneksi meillä on jo valmistelujen suhteen aika hyvin pullat uunissa. Toivottavasti selviämme juhlista mahdollisimman stressittömästi, että pystymme kaikin voimin nauttimaan juhlista ja vieraista. Loppujen lopuksi sekin päivä kuluu taas liian äkkiä, joten tästä odotteluvaiheesta tulee nyt nauttia.

Mutta vielä ennen kesää vietämme joulut ja uudet vuodet ja nautimme lumisista talvikuukausista. Ja onhan tässä konserttikokemuksiakin vielä tulossa. Ostin eilen liput helmikuulle Michael Bublén konserttiin hyvän ystäväni kanssa. Odotan konserttia jo innolla, vaikka tätä Michaelia en ole fanittanut kovin kauan. Ensimmäisen MB-levyni ostin kesällä, joten mitään vanhempia hittejä en välttämättä mieheltä tunnista, mutta aika paljonhan kaveri on ylipäätään laulanut covereita vanhoista klassikoista. Hänen äänensä on vain jotain niin uskomatonta tänä päivänä, tuntuu kuin se tulisi vanhasta putkiradiosta, joten minun on PAKKO kuulla ja nähdä kaveri livenä omin silmin ja korvin ennen kuin uskon siihen mitä levyltä kuulen.

Eniten innoissani olen kuitenkin tällä hetkellä tulevasta Boyzone-konsertista, jonne pääsen tasan KAHDEN VIIKON PÄÄSTÄ!! Elämäni ensimmäinen ulkomaan reissu yksin jännittää hiukan, mutta eiköhän kaikki suju ihan hyvin. Lontoo on kuitenkin tuttu kaupunki enkä aijo pyöriä yksin ulkona kovin myöhään. Illat menee varmaan hotellihuoneessa valmistautuessa tulevaan Boyzone-tapaamiseen paperipussin kanssa hyperventiloidessa. Tavoitteena on, että pystyn esiintymään fiksusti heidän edessään ja sanomaan jopa jotain järkevää (muutakin kuin "I love you"). Enimmät lätinät kirjoitan sitten kirjeeseen, jonka tuikkaan suosikkini Keithin käteen. Mietin tuliaisiksi jotain Suomi-aiheista, mutta en ole varma saako sinne viedä mitään. Jos keksisin jotain pientä kivaa mikä menisi helposti vaikkapa taskuun piilotettuna sinne. ;)

Tässäkin asiassa tämä odotteluvaihe on juuri parasta. Tämä ihana mahan pohjaa hivelevä tunne siitä, että pian se tapahtuu. Sain viime viikonloppuna hyviä vinkkejä fanitovereiltani tapaamiseen liittyen ja myös muistutuksen siitä, että se tilanne on hyvin nopeasti ohi. Pitää yrittää keskittyä siellä kaikin mahdollisin tavoin, että muistaisin tilanteen mahdollisimman kirkkaana mahdollisimman pitkään. En ole ikinä kokenut vastaavaa, enkä tiedä tulenko kokemaankaan. Pienet sille: KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!!! :D

Pian telkusta (neloselta) alkaa Juha Tapion konsertti ja sen jälkeen ohjelma Michael Bublésta. Taidanpa aloittaa itsenäisyyspäivän vieton niistä nauttien. Ja illalla sitten katseet kohti Tampere-taloa.

Mukavaa joulun odotusta kaikille!

Itseään on helppo huijata

Heh, tajusinpa pari asiaa, joissa olen onnistunut hienosti huijaamaan itseäni:

1) Aloitin viime vuonna keräämään maailman parhaimmat biisit -listaa, mutta se jäi autuaalisesti unholaan jossain vaiheessa... ja mahdotonta sitä olisi oikeastaan jatkaakaan, koska niitä biisejä on lukematon määrä. Viime vuoden saldo oli kuitenkin seuraavanlainen:
1. Tuomo - Don't take it too hard
2. Whitney Houston - I will always love you
3. Roger Cicero - Guess who rules the world
4. Egotrippi - Gloria
5. Maarit - Hymypoika
6. Kelly Clarkson - Break away

Lista jatkuu blogistin päässä, mutta saa nähdä riittääkö intoa päivittää sitä tänne...

2) Tämän vuotiset uuden vuoden lupaukset ovat vielä täyttämättä. Kröhöm...

Lupasin lukea isoimman MJ-kirjani. Noh... edelleen on yhtä vaivalloista nostella sitä 13 kiloa sieltä hyllyn päältä luettavaksi. Taisin tehdä sen tänä vuonna kaksi kertaa, mutta lohduttaakseni itseäni, sain sitä edes vähän luettua eteenpäin.

Toinen lupaus oli tehdä viime jouluna alkaneen neuloosin innoittama torkkupeitto valmiiksi. Arvatkaa onko valmis? Neuloosi kesti ehkä kokonaiset 2 kuukautta ja sitten neulomus jäi törkeästi kassin pohjalle. Suunnittelin tekeväni torkkupeiton 7 osiosta, joista kaksi ensimmäistä oli täyttä sutta, mutta käsialan muututtua ja neulomuksen tasaannuttua kolmas jopa jo onnistui. Neljäs osio jäi puikoille keskeneräisenä ja enää on varmaan turha kuvitellakaan, että tämän pitkän tauon jälkeen käsiala kestäisi yhtä siistinä. Eli uutta neuloosi-innostusta odotellessa. Sen kärpäsen kun vaan näkis uudestaan mikä viime vuonna puri, epäilen tosin että se on yksi noista ikkunan välissä kankeana makaavista.

JOTAIN sain sentään aikaiseksi asioista joita lupasin itselleni (eikä nyt keskitytä siihen, että nää oli niitä toissijaisia lupauksia). Luin kaksi muuta MJ-kirjaa: Margo Jefferssonin kirja Tapaus Michael Jackson sekä Jermaine Jacksonin You are not alone.

Tapaus Michael Jackson: En suosittele kirjaa. Loppua kohden se kyllä hivenen parani, mutta sisälsi välillä väärää tietoa ja kirjoittajan omia, mielestäni typeriä ylitulkintoja Michaelista. Ei hyvä, en tykännyt.

Sitten taas tuo Jermainen kirja, lainaanpa itseäni. Kirjoittanut Piipa 2.1.2013: "Michaelin veljen, Jermaine Jacksonin kirja, You are not alone, on kerännyt paljon kehuja fanipiireissä. Jermaine on tunnetusti huomiohuor... öh, huomiohaukka mitä tulee julkisuuteen. Jokainen voi olla syistä eri mieltä, itse uskon, että kyllä Jermaine veljestään välitti ja kaipaa häntä syvästi, mutta välillä miehen teot ovat olleet aika kaksinaamaisia ja suorastaan Michaelin maineella ratsastamista. Mutta on silti mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan veljestään näin postuumisti."

Nyt nolottaa lukea tuota tekstiä. *painaa päänsä maahan ja häpeää* ONNEKSI luin kirjan. Ja iso KIITOS Jermainelle sen kirjoittamisesta. Mielikuvani ihmisestä muuttui TODELLA paljon kirjaa lukiessa. Tuomitsin ennen kuin kuljin mailin kaverin mokkasiineissä. Kirjassa käsiteltiin ihanan paljon myös heidän lapsuutta ja monia muita vaiheita, joista on joillekin MJ-fanille (allekirjoittaneelle) jäänyt sellainen kuva, että Jermaine yrittää käyttää vain Michaelin mainetta hyväkseen. Suosittelen kirjaa etenkin niille MJ-faneille kenellä on tämä tietynlainen negatiivinen mielikuva Jermainesta. Miten sitä onkin tullut tuomittua tiettyjä perheenjäseniä heidän toiminnastaan tietämättään asioista heidän totuuttaan. Vaikka yritän olla pitämättä päässäni niitä kuuluisia "faniuden vaaleanpunaisia laseja" niin kuitenkin ne välillä sinne päähän lipsahtaa. Onhan se ymmärrettävää, että idolinsa puolia pitää, mutta että perheenjäseniä vastaan? Enhän minä tunne Michaelia, sitä luulee tuntevansa, mutta minun Michaelinihan on vain päässä kyhäämäni mielikuva. Perheenjäsenet ovat perheenjäseniä ja tilanteista on aina yhtä monta totuutta kuin on siihen liittyviä ihmisiäkin. Miksi aina uskoisin ensisijaisesti Michaelin totuuteen, jos en usko vaikkapa Jermainen totuuteen? Etenkin kun monesti tämä Michaelin totuus on omien ja muiden fanien mielipiteiden värittämä. Eli tämä lukukokemus oli erittäin avartava oppitunti niin elämästä kuin faniudestakin.

Thrill The World 2013

Tapahtuma on taas kunnialla läpi tältä vuodelta. Tampereella oli mukana 109 tanssijaa ja tänä vuonna kotikaupunkini Imatra oli innostunut myös mukaan 49 tanssijalla, joten teimme yhdessä uuden Suomen ennätyksen yhteensä 158 tanssijalla. HYVÄ SUOMI! 

Sää ei aluksi meinannut suosia meitä. Koko viikon ja tapahtumapäivän ajan seurasimme sääennusteita tunti tunnilta. Välillä luvattiin vettä kaatamalla, välillä taas pelkkää pilvistä. Koko päivän oli jo satanut, joten maa oli ihan märkä, mutta kun ihmiset alkoivat kokoontua torille klo 22 aikoihin, ei satanut ollenkaan, joten huokailimme helpotuksesta. Tuntia myöhemmin alkoi tihuttaa enemmän ja enemmän kunnes puoli tuntia ennen tanssia alkoi tulla vettä kaatamalla. VOI EI! Ihmiset olivat jo riveissä ja odottivat milloin pääsisi heittämään takit pois ja valmistautumaan tanssiin ja vettä tulee kuin aisaa. MUTTA onneksi sade rauhoittui ja kun kello löi kaksitoista ja tanssi alkoi, ei vettä tullut enää taivaalta ollenkaan.

Kyllä siinä märkään maahan mahalleen asettautuessa tuli taas mieleen, että "voi hyvää päivää, mihin sitä on itsensä taas laittamassa". Mutta ei se märkyys kauan haitannut: mitä vain idolini Michael Jacksonin kunniaksi. Esitys keräsi taas huimasti katsojia, kannustuksia ja aplodeja. Vaikka tanssi meneekin jo vanhalla rutiinilla, haukoin silti henkeäni esityksen jälkeen kuin kala kuivalla maalla. Miten sitä meinaakin unohtaa hengittää kesken kaiken.

Tässä pari yksityiskohtaa tämän vuoden meikistäni, jotka loihti hyvä ystäväni. Kiitos hänelle vaivannäöstä, tuli upeat!

Paikan päällä oli tällä kertaa ammattikuvaaja Mika Peltomaa napsimassa kuvia zombeista. Kuvat ovat nähtävissä Suomen Michael Jackson -foorumilla.

Lehdistö kiinnostui jälleen tapahtumasta ja Aamulehti ja Iltasanomat uutisoivat asiasta tuoreeltaan, pääset juttuihin näistä linkeistä:
Aamulehti: Näillä kalmoilla on rytmi veressä - katso video Tampereen zombitanssista.
Iltasanomat: Zombit vatkasivat lannetta Tampereen yössä.

Viralliset videot tämän vuoden tansseista:

Tampere ja 109 tanssijaa

Imatra ja 49 tanssijaa

Olen jotenkin erityisen ylpeä Imatran puolesta. Aivan mahtava, yhtenäinen aloitus ja noin monta tanssijaa jakamassa yhteistä tanssin iloa. Ei voinut kuin kyynelsilmin tuijotella taas noita videoita. Upean näköistä touhua ja niin samanaikaista taas jälleen.

Tampereella jatkoimme porukalla tanssin jälkeen Bricks-nimiseen yökerhoon Halloween-bileisiin, jossa tuntien odottelun jälkeen vihdoin soi lyhennetty versio Thrilleristä. Eipä sitä kunnolla siinä ahtaudessa pystynyt tanssimaan, mutta sen verran kuitenkin, että pystyin kasvattamaan taas "paikat missä olen tanssinut Thrillerin" -listaa yhdellä.

Fiilistely on jatkunut koko päivän Facebookissa ja ystävien kanssa livenä. Kuten muinakin vuosina, tästä TTW-pilvestä maahan laskeutuminen vie taas hetken. Paluu arkeen tulee aina liian nopeasti. Olen vahvasti sitä mieltä, että ensi vuonna täytyy yrittää saada seuraava maanantai vapaaksi töistä. Suuri kiitos kaikille järjestäjille, oli aivan mahtavaa taas!

Aikaisempia TTW-postauksiani voit lukea täältä.

Egotripillä jo 20 vuotta

Eilen sitä käytiin taas miesystävän kanssa Tampere-talossa (jossa ollaan rampattu alvariinsa tänä vuonna). Tällä kertaa kyseessä oli Egotripin 20-vuotisjuhlakonsertti.

Konsertti alkoi kahdella uuden levyn biisillä, jotka itselleni eivät olleet tuttuja. Egotripin uusin levy Pilvien alla, maan päällä pitää sisällään yhtyeen tuotantoa, joka on aikanaan mennyt jonkun muun artistin levytettäväksi. Kuten pojatkin keikalla naureskelivat, että "pitäähän biiseistä tehdä ensin hyvät demot ja nyt he voivat omia biisit takaisin itselleen". Keikan ensimmäinen setti sisälsi parin biisin välein vanhaa ja uutta matskua, mutta varsinainen hittipotpuri alkoi väliajan jälkeen. Taattua Egotrippi-laatua siis. Encorekin heitettiin pariin kertaan.

Ensimmäisen encoren viimeinen biisi oli ainoa tuttu näistä uuden levyn biiseistä. Irinan tunnetuksi tekemän Hiljaisuus-biisin melodia oli pyörinyt pojilla mukana pitkään, mutta se puuttui hyvää tekstiä, jonka Irina sitten sai loihduttua biisin ympärille. Pojat olivat tosin ottaneet vapauden vähän varioida sanoja miehen suuhun sopivaksi esittäessään sitä eilen.

Keikka oli kokonaisuudessaan hyvä ja mukaansatempaava alun tunkkaisesta äänentoistosta huolimatta, mutta sekin korjattiin tai sitten korvat tottuivat siihen. Mikin (siis laulajan;) lyhyet ja ytimekkäät, mutta aina niin hauskat välispiikit hersyttivät taas naurunremakat yleisössä. Kerran jopa laulunsanat unohtuivat kesken kaiken ja biisin jälkeen mies myönsi ajatelleensa jo seuraavaa välispiikkiä, asia jota ei kuulemma kannata kenenkään aloittelevan artistin tehdä. Itse pääsin paremmin fiilikseen vasta nimenomaan toisella puoliajalla vanhojen ja uudempien hittien soidessa, sillä niitä olin 20-vuotiskeikalta odottanutkin. Biisejä tuli paljon ja tässä muutamia omia suosikkejani joita eilenkin kuultiin:

Gloria (Videot Tampereen Klubin keikalta parisen vuotta sitten, jossa itsekin olin mukana)
Pois minusta paha henki
Tällaisena iltana
Polkupyörälaulu
Asfaltin pinta
Posteljooni

Pistetään muutama kuvakin:

"Tällaisena iltana vois vaikka itseensä rakastua ja haistattaa pitkät kaikille koko rahalla. Tällaisena iltana, on niin hienoa hengissä olla..."

Thrill The World 2013 lähestyy...

On kohta taas se aika vuodesta, kun luurangot nousee haudoistaan ja Keinonen vapautuu raudoistaan... ei ku se olikin Kummelia.

Kröhöm...

On siis taas se aika vuodesta, kun Halloween lähestyy ja sitä mukaa zombiet kaivautuvat haudoistaan tanssimaan Thrilleriä Tampereen keskustorille. Virallisen tapahtuman kotisivut löydät tästä linkistä.

Tänä vuonna en ole aktiivisesti mukana järjestäjäporukassa, mutta vähän olen luvannut autella tapahtumapäivänä sekä opettaa tanssia. Tanssiharkat järjestetään Tampereella Ratinan stadionin voimistelusalissa kahtena sunnuntaina 13. ja 20.10. klo 11.30-13. Kaikki vaan mukaan tanssia harjoittelemaan. Itse Thrill The World tanssitaan keskustorilla 26.10. lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tasan keskiyöltä. Hieno aika zombien herätä tanssimaan!

Itse tapahtumaa odotellessa jokainen voi virittäytyä tunnelmaan lukemalla aikaisempia postauksiani aiheesta ja katselemalla edellisten vuosien tanssivideoita:

Vuodelta 2011: 'Cause this is thrilleeer, thriller night...
Vuodelta 2012: Elämää Thrill The Worldin jälkeen

Katsasta myös listani paikoista, joissa olen tanssinut Thrillerin.

Ariel - Pieni merenneito... mutta mitä tapahtui äänelle?

kuva täältä

Elokuvassa Ariel antaa äänensä meren noidalle Ursulalle, jotta saisi jalat ja pääsisi maan päälle pokaamaan paikallista komistusta, prinssi Erikiä. Elokuvassa onneksi Ariel saa äänensä takaisin ja paha saa palkkansa, mutta kyseisen elokuvan DVD/Blu-ray -versiosta ei voi valitettavasti sanoa samaa. Mitä tapahtui siis äänille?

Mielestäni kaikkien aikojen ihanin, hauskin, koskettavin ja yksinkertaisesti paras Disney-elokuva on Ariel - Pieni merenneito. Ja nimenomaan alkuperäisellä vuoden 1989 suomi-duppauksella. Pikkutyttönä Ariel vhs (huom. telkkarista nauhoitettu versio) tuli kulutettua katselukelvottomaksi.

Vuonna 2007 leffa julkaistiin dvdllä, mutta jotain kamalaa oli tapahtunut: DUPPAUKSET OLIVAT TÄYSIN ERILAISET! Ääninäyttelijät olivat suurimmalta osin uudet ja kaikki vuorosanat lauluja myöten oli muutettu. Otin Suomen "Disniin" yhteyttä ja kysyin, että mitämitämitä tämä tarkoittaa?! Sain vastaukseksi, että alkuperäiset äänet ovat tuhoutuneet, että valitettavasti niitä ei saa enää mistään, joten duppaus oli tehty uudestaan vuonna 1999 toisilla ääninäyttelijöillä. Uutta versiota en vain yksinkertaisesti pystynyt katsomaan.

Pari viikkoa sitten hyppäsin melkein kattoon, kun yhtäkkiä telkkarista tuli Ariel blu-ray/dvd mainos ja taustalla kuului tuttu "Aalloissa siis" -laulu. SIIS ALKUPERÄISENÄ DUPPAUKSENA! Muutama päivä myöhemmin näin telkkarista toisen mainoksen jossa oli "Kanssasi sun" -kappale, ja siinä selkeästi lauloi alkuperäinen Ariel eli Johanna Nurmimaa. Näin vielä kolmannen erilaisen mainoksen, jossa molemmat kappaleet olivat ja ALKUPERÄISINÄ!! APUAA!!! Tv-mainoksessa hehkutettiin, miten uusi Diamond Edition sisältäisi "uskomattomat äänet" ja "teräväpiirtoisen kuvanlaadun". Eli tv-mainosten mukaan uudella dvd-julkaisulla oli siis alkuperäiset äänet!

Menin innoissani ostamaan uutta blu-rayta, koska luotin sokeasti tv-mainokseen. Värisevin käsin asetin blu-rayn soittimeen ja MIKÄ PETTYMYS!! Duppaus oli JÄLLEEN se uudempi vuoden -99 versio. Vinkki: Älkää siis ostako uutta Diamond Editionia, jos haluatte kuulla vanhat, tutut duppaukset!!

Otinpa heti yhteyttä Disneyhyn ja annoin suoraa asiakaspalautetta: mainos oli harhaanjohtava ja olen erittäin pettynyt. Vastaus: TV-mainoksessamme on käytetty uuden dubbauksen ääniraitaa, ei VHS-version äänitystä, joten tältä osin mainontamme ei ole ollut harhaanjohtavaa.

Hetken jo luulin itse erehtyneeni, kunnes näin taas mainoksen, sain niistä jopa yhden nauhalle digiboxilleni ja vertasin telkussa kuulleita kappaleita dvd-julkaisun lauluihin. Loppujen lopuksi oli todettava, että olin koko ajan ollut oikeassa. Mainoksessa lauletaan "Kanssasi sun" -kappale, jonka lopussa sanat kuuluvat näin: "Sitten mä myös niin tahtoisin tutkia kaikki rannat tuolla..." ja tämä versio kappaleesta on nimenomaan alkuperäinen duppaus, kuten voitte kuunnella tästä Youtube-linkistä. Tämä siis EI ollut kuitenkaan dvdllä vaikka mainos niin antaa ymmärtää.

Uudemman duppauksen laulussa sanat menevät samassa kohtaa eri tavalla: "Sitten mä myös niin tahtoisin tutkia rannat nuo maailman...". Voitte kuunnella sen itse tästä Youtube-linkistä. Ja huomaahan jo äänistäkin, että laulaja on eri. Ja nimenomaan tämä on se uudempi duppaus, joka sitten loppujen lopuksi oli uudella dvdllä.

Voitte myös kuunnella kappaleen "Aalloissa siis" eroavaisuudet näistä linkeistä:
Vanha duppaus
Uusi duppaus

Hauskinta ja naurettavinta tässä on se, että sen jälkeen kun pistin kyseiset linkit myös Disneyn suuntaan, en ole saanut sieltä enää minkäänlaista vastausta ja tänään näin UUDISTETUN tv-mainoksen blu-ray/dvd- julkaisusta, johon oli siis vaihdettu nämä uudet duppaukset! KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!!

No se hyvä puoli siinä on, että mainokset eivät ole enää harhaajohtavia, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että aluksi ne todellakin sitä olivat! Itse ostin tuotteen sen mainosten pohjalta ja kovasti harmitti, että rahani menivät hukkaan, pettymyksestä puhumattakaan. Anteeksipyyntö ja virheiden myöntäminen Disneyn suunnalta olisi paikallaan.

Tähän pettymykseen sain kuitenkin suuren lohdun eilen, kun kotiin tullessa lattialla odotti mystinen kirjekuori. Sisällä oli dvd-levy, jonka päällä luki: Laita minut dvd-soittimeen, olen lahja ystävältä. Ja sisällä oli alkuperäinen Pieni merenneito alkuperäisillä äänillä, jotka olivat vielä erittäin hyvätasoiset. Eräs rakas ystäväni oli polttanut oman vhs-versionsa minulle dvdlle. <3 Iso kiitos hänelle siitä sydämien kera!! <3

Hämmentää vain, ettei Disney osaa tehdä samaa asiaa itse. Äänistä sain vastaukseksi seuraavanlaisen selityksen:

VHS-tason äänen laatu ole riittävä Blu-ray tason digitaaliseksi ääneksi. Blu-ray versioillamme käytämme aina Dolby True HD 5.1 ja 7.1. Dolby Digital 2.0 –äänenlaatuja, jotka ovat erittäin laadukkaita ja riittävät kotiteatterissakin elokuvateatteritasoiseen äänentoistoon. Näin laadukasta ääntä ei ole mahdollista saada digitoitua VHS-äänityksestä. Blu-ray –formaatti sisältää aina parhaan kuvan- ja äänenlaadun ja siksi levyille ei lisätä koskaan huonolaatuista materiaalia.

Jos näin on, niin on erittäin valitettavaa, ettei alkuperäisiä ääniä ole mahdollista kuulla ikinä blu-raylla, mutta dvd-versioon ne luultavasti saisi siirrettyä (jos kerta ystävänikin siihen pystyi)? Näin Ariel-fanina voin vannoa, että minä ja kaikki muut fanit olisimme erittäin iloisia edes vähän huonolaatuisesta DVD-julkaisusta, kunhan vain saisimme kuulla vielä kerran lempielokuvamme alkuperäisessä muodossaan.

Viikon fanitus: Plastic Tribe -silikonikorut

Ekologisia, hygienisiä, kauniita, suomalaisia koruja, jotka eivät allergisoi.

Ensimmäiset ajatukset lähtivät liikkeelle tatuointitaiteesta. Olisiko mahdollista luoda tatuointi jota pystyisi muuttamaan tai vaihtamaan tilanteen mukaan? --- Silikonikorumme valmistetaan aina laadukkaista ja mahdollisimman ekologisista materiaaleista. --- Silikonit eivät itsessään sisällä raskasmetalleja, nikkeliä, lateksia tai muitakaan allergisoivia aineita. --- Silikoni ei oikeastaan ole muovi, vaan pii-happi-polymeeri. Yksinkertaistettuna se valmistetaan siis hiekasta. Toisin kuin tavallisissa muoveissa, silikonin raaka-aineena ei ole käytetty ympäristöhaitoistaan tunnettua maaöljyä. Silikoni on verrattain huoleton materiaali. Korut on helppo puhdistaa vedellä ja miedolla pesuaineella. Kemikaaleja tai öljyjä ei puhdistamiseen suositella. Silikoni sietää hyvin lämpötiloja aina hyytävästä pakkasesta korkeaan kuumuuteen.

Lähde: Plastic Tribe -nettisivut

 Plastic Blossom -hiuskoru

Fly So High -kaulakoru

Hope-korvakoru

Kuvat Plastic Tribe -nettisivuilta

Suomen Turusta, Kati Jensenin käsistä ovat valmistuneet nämä ihanuudet ensimmäisinä maailmassa! Törmäsin silikonikoruihin ensimmäistä kertaa viime vuoden puolella Turussa kirjoitustulkkauksen pääsykokeissa, kun bongasin eräällä naisella kaulassaan Plastic Triben valkoisen Heavy Chainin. Oli heti pakko udella mistä hän sen oli ostanut ja mikä ihanuus tuo oli. Firman nimeä hän ei enää muistanut, mutta kehotti googlettamaan hakusanalla "silikonikoru". Senpä tein ja vastaani pöllähti oikeat nettisivut. Siitä lähtien olen pyöritellyt mielessäni, josko ostaisin itselleni jonkun ihanuuden, mutta vaihtoehtojen määrän ja valinnan vaikeuden vuoksi en ole saanut aikaiseksi.

Maaliskuussa Plastic Triben Kati oli Leijonan luola -ohjelmassa esittelemässä korujaan. Korut (kaula-, ranne-, korva-, hiuskorut ja amuletit) sopivat moniin eri tyyleihin. Kati ei kerro pelkäävänsä kilpailua, vaikka joku muukin keksisi myöhemmin silikonikorun idean, hän on sentään keksinyt sen ensimmäisenä maailmassa. Plastic Tribe on kuitenkin aina se aito ja oikea silikonikoru. Eikä kunnianhimoakaan häneltä puutu, jään siis jännityksellä odottamaan mihin kaikkeen Plastic Tribe vielä yltääkään, sillä hän sai kaksi sijoittajaa innostumaan ideastaan ohjelmassa. Ovet Japaniinkin on nyt auki Facebookin mukaan.

Itsekin sain vihdoin ja viimein hyvän syyn tilata ensimmäisen koruni. Nimittäin firman Facebook-sivuilla oli hetki sitten arvonta ja kysely, että mitä kautta ihmiset ovat saaneet tietoa koruista, koska tilauksissa ja kävijämäärissä on tullut kova piikki. Leijonan luola jakso esitettiin uusintana 19.7. (p.s. ja Jim-kanavalta se tuli sattumoisin hetki postauksen lähettämisen jälkeen), joten sen täytyi osittain selittää yhtäkkiset tilausmäärät. Vaikka arvonta oli jo suoritettu, avasin sanaisen arkkuni ja kerroin nolostellen, etten omistanut vielä yhtäkään korua, vaikka olin jo aikaisemmin mainostanut firmaa Facebook-seinälläni ja eräs kaverini intoutui siitä tilaamaan itselleen kauniin hiuskorun. Ihania vaihtoehtoja ja värejä vain on niin paljon, että päätöksen tekeminen oli jäänyt ja jäänyt. Kati oli kuitenkin mukava ja antoi minulle rohkaisuksi 5€ lahjakortin verkkokauppaan, jotta saisin vihdoin ja viimein tilattua oman ihanuuteni. KIITOS KATI! :)

Nyt se päätös sitten oli tehtävä ja ostoskoriin helähti Plastic Triben timanttilogoilla varustettu musta Girls Best Friend -kaulakoru. Muutaman päivän päästä koru lipsahti postiluukusta isossa valkoisessa kirjekuoressa, josta paljastui tämän näköinen paketti.

Koru toimitettiin mustien pahvikansien välissä muovikalvolle aseteltuna. Näin säilytettynä koru kestää kunnossa pitkään eikä siihen tule taitoksia. Värivaihtoehtojakin oli useampia, mutta musta tuntui parhaimmalta vaatteen kuin vaatteen kanssa. Jos raaskisi ostaa näitä joskus useampia, niin hyvältä näyttää myös kaksi eriväristä korua päällekkäin, kuten tässä esim. musta ja kulta.

Kuva: Plastic Tribe

Tietenkin koru piti ottaa heti käyttöön. Tosin näin iso koru vaatii oikeanlaisen paidan, jotta se saa levätä kauniisti ihoa vasten. Saattaisihan se näyttää hyvältä myös vaalean paidan päällä, mutta ajatus silikonista kangasta vasten ei houkuttele nimittäin sen kiiltävä, nukaton pinta asetetaan kantajaa vasten ja se saattaisi kerätä itseensä kangaspölyä. Tosin voihan korun aina pestä puhtaaksi.

Koska omistin jonkun aikaa microdermal-lävistyksen rintakehässäni ja se esti kaulakorujen pitämisen useamman vuoden, korun laittaminen kaulaan tuntui aluksi vieraalta, etenkin kun se oli aika kookas. Silikonikoru on kuitenkin huomaamattoman kevyt, joten näiden korujen pitäminen ei varmasti ahdista, vaikkei olisi kovin tottunut kaulakorujen käyttäjä. Hiostava ilmakaan ei aiheuttanut niin paljon hikoilua korun alla kuin aluksi kuvittelin, sillä silikoni ihoa vasten hikisenä päivänä ei voi täysin hiostamaton olla. Tämä kyseinen malli on kuitenkin melko ilmava, joten hikinoroja tai edes karpaloita ei päässyt syntymään, lähinnä se liimautui kevyesti ihoon. Ja koska koru on pestävä, ei haittaa vaikka vähän hikoiluttaisi. Miesystäväni innostui heti ajatuksesta, että ottaisin aurinkoa tämän kanssa, niin, että saisin Plastic Tribe -rusketuksen. En taida sitä kuitenkaan kokeilla, ainakaan tietoisesti. Tosin kuvasta päätellen ei minuun tunnu aurinko tarttuvan muutenkaan. ;)

Etenkin nyt kun ihoni on alkanut oireilla herkemmin ties mistä kaikesta, uskalla hyvällä omalla tunnolla käyttää tätä korua, sillä silikoni on aika varmasti melko turvallinen aine, käytetäänhän sitä ihmisen sisälläkin erilaisissa implanteissa. Tosin nettisivuillakin muistutetaan varmuudeksi, että silikoni tai sen sisältämät väriaineet saattavat aiheutta allergiaa. Itse tosin pidän korua turvallisin mielin eikä parin päivän käyttö ole ainakaan kutinaa aiheuttanut. :)

Toivelistalla onkin seuraavaksi violetti Cinderella -amuletti, jonka voi kiinnittää toiseen silikonikoruun, vaatteeseen tai vaikkapa hiuspinniin kristallimagneetilla. Ylhäällä nähty valkoinen Hope-korvakoru olisi ihanan vintage-henkinen. Haluaisin kokeilla myös hiuskoruja, sillä hiukseni ovat niin liukkaat ja pääni on niin hassunmuotoinen puikula, ettei siinä yleensä kestä mitkään huivit tai hiuspannat, vaan ne karkaavat aina takaraivolle. Silikoninen hiuskoru kestääkin varmasti tukevasti päässä, kun se ei pääse liukumaan hiuksia vasten toisin kuin esim. kangas. Tässä siis synttäri/joululahjalistaa vaan vinkkinä miesystävälle! ;)

Ja nyt ei kun kaikki tilaamaan omat ihanat silikonikorunne. Verkkokaupassa on ilmainen ja nopea toimitus:

 Plastic Tribe -verkkokauppa

Muokkaus 12.8.
Pakkohan se oli alennuskoodilla tilata itselleen vielä uusi satsi. Tällä kertaa posti toi yllämainitut Hope-korvikset (ihanan massiiviset, mutta superkevyet) ja Cinderella-amuletin sekä sen kiinnitykseen tarkoitetun kristallimagneetin.

Viikon fanitus: Tuunaus

Käsitöiden tekemisestä olen tykännyt aina, mutta sitä puolta ei ole oikeastaan yläasteen jälkeen tullut pahemmin harrastettua. Olen myös nopea kyllästymään, jos projekti on kovin pitkäkestoinen (jouluna iskenyt neuloosi-innostus onkin jo pahasti lopahtanut), joten tykkään saada pian valmista. Korttien väkräily ja muu askartelu onkin ihan kivaa aina silloin tällöin ja viime vuosina olen huomannut, että tuunailu tuottaa yleensä nopeasti tulosta, koska ei tarvitse aloittaa aivan alusta. Vanhoista vaatteistakin saa ekologisesti uudempia lisäilemällä vähän nappeja, nauhoja ja muita koristeita sinne tänne.

LP-kippo

Kirpparilta ostettu LP-levy toimii tällä hetkellä pöydällämme kaukosäädinkuppina. Sopii hyvin meidän LP-levy vaikutteiseen olkkarin sisustukseen. Kippoja on helppo itse tehdä ja ohjeet löytää googlaamalla, mutta homma hoituu jotakuinkin näin: uuni 200 asteeseen ja joku uunia kestävä kippo pohjalle, jonka päälle LP asetetaan. Tiukkaa seurailua luukun läpi milloin levy alkaa sulahtaa. Sitten vain hanskat käteen, levy pois uunista ja viimeiset muokkailut käsin ennen kuin kippo jämähtää. Helppoa ja nopeaa! :)

Decoupage-koristellut lääke- ja ompelutarvikelaatikot

Pahvilaatikot saivat uudet päälliset vanhoista kirpparilta löytyneistä lehdistä asiaan kuuluvilla mainoksilla ja kuvilla. Ensin decoupage-lakkaa laatikon pintaan, kuva ja sen päälle taas lakkaa. Tosi helppoa. Lakka on vähän kupruillut, mutta sehän tuo vain aitoa vintage-henkeä mukaan.

Huivilla koristeltu villapaita

Tämän idean pöllin joltain suomalaiselta designerilta (en muista kuka) nähtyäni hänen design-paitansa jossain lehdessä (en muista mikä ja milloin). Hänen mallinsa oli täysin erilainen, mutta perusidea oli tämä: vanha villapaita ja siihen päälle tikattu silkkihuivi. Löysin tämän paidan ja huivin parilla eurolla eräällä kirpputorireissulla ja päätin kokeilla omaa versiotani. Siitä tuli ihan kiva, vaikken en tiedä onko se oikein minun näköiseni, mutta kehuja se kuitenkin on saanut.

Huivin tikkasin paitaan käsin ja siihen kului jonkin aikaa. Senpä takia en jaksanut enää kääntää huivia helman alle piiloon, joten päädyin helpompaan ratkaisuun helman kiinnityksen suhteen. Huivin päät selän taakse solmittuna näyttää sekin ihan kivalta. Voipi olla, että joskus joku toinenkin paita saa samantyylisen käsittelyn.

Pari MJ-paitaa

Kaappini pursuaa fanipaitoja, joista suurin osa on t-paitoja. Tylsää. Viime vuoden Usan reissulle piti saada MJ-toppi, jonka tein kirpparilta löytyneestä t-paidasta (samanlainen löytyy myös vaatekaapista vielä ehjänä). Äitini suosiollisella avustuksella siitä tuli halterneck-toppi, mutta t-paitakangas levähti heti ensimmäisen käyttökerran jälkeen lähes muodottomaksi. Pitäisi ottaa sivusaumoista uudestaan sisään. Topin taakse tein korsettinyörityksen koristeeksi.

Pitkähihaisia fanipaitoja ei oikeastaan löydä mistään, joten päätin tehdä sellaisen itse. Ostin valkoisen MJ-paidan CDON.comin alennusmyynneistä ja alunperin siitä piti tulla hihaton toppi, mutten osannut toteuttaa sitä hyvin, joten se makasi hihat leikeltynä kaapissani melkein vuoden verran. Näin kerran taas jossain lehdessä vinkin paitojen tuunaamiseen ja päätin kokeilla sitä nyt. Löysin kirpparilta kivan mustan pitkähihaisen, jonka etupuolen taakse ompelin kuvan. Päällimmäiseen paitaan leikkasin sitten reiän, josta Migulis kurkkaa. Helppoa ja nopeaa tuunattavaa jälleen ja vaihtoehtoja on monia. Esim. mustan paidan voi vaikka tuunata valkoisella tähdellä, ompelemalla taakse valkoista t-paitakangasta tähden muotoon ja leikkaamalla kuvion auki. Rajattomalla mielikuvituksella tuunaat rajattoman määrän erilaisia paitoja.

 

Farkuista korsetiksi

Tämä viimeisin tekeleeni on erityinen ylpeyden aihe. Vanhat ja jo kerran paikatut farkkuni olivat tulleet lopullisesti tiensä päähän, mutta mitä niistä tekisin. Edellisistä rikkoutuneista farkuista tein pussukan pyykkipojille sekä iPodin kajareille. Pääsiäislomalla keksin, että mitä jos tekisin farkuista korsetin. Menköön syteen tai saveen, mutta kokeillaan. Kaivoin kaapista vanhan korsettini, josta piirtelin kaavat itse ja siitä se homma sitten lähti pikkuhiljaa luistamaan.

Oikeanlaisia koristuksia mietin jonkun aikaa, kunnes löysin sopivat pääskyset ja nauhan nyöritykseen. En tiedä miksi minulle tuli ensimmäisenä mieleen laittaa nyöritykseksi ruskeaa nahkanarua. Ai kamalaa, onneksi en toteuttanut sitä, liian ysäriä.

Olen lopputuloksesta iloisesti yllättynyt ja tosi tyytyväinen. Rinnuksista piti ottaa vielä vähän sisään, jotta jäykähkö farkkukangas muotoutui kivasti poven ympärille. Korsetissa ei ole luita sisällä, se on vain tuollainen "heitän paidan päälle koristeeksi" -malli.

Korvikset

Ompelutarvikelaatikon siivouksen yhteydessä löytyi vanhoja materiaaleja, joista tein nämä korvikset. Timantit on ostettu aikoinaan penkkaripukua varten (olin Elvis). Ette arvaa mistä rusetit on tehty? Tiedättekö, kun joissain paidoissa on niitä satiininauhalenksuja, joista paidan voi ripustaa henkariin? Leikkaan ne yleensä irti, koska ne tulevat helposti kaula-aukosta pihalle kurkkimaan, ja olenkin jemmannut näitä nauhanpätkiä itselleni jonkinlaisen kasan, "koska saatan joku päivä vielä tarvita niitä". Ja juuri tällaisia tilanteita varten ne lyhyet samettinauhan pätkät ovat oivallisia. Hihii! :)

Missä olit, kun Michael Jackson kuoli?

Muistatko? Itse muistan tuon päivän erittäin hyvin.

25.6.2009 olin kotona, herännyt juuri pitkiltä yöuniltani ja avasin kännykän. Se tulvi yön aikana tulleita tekstiviestejä, joista kaksi oli äidiltäni. Hätäännyin, että kotona on sattunut jotain ja luin äitini viestin ensimmäisenä. Hän oli vahingossa lähettänyt saman viestin kahdesti. Muistan sen vieläkin hyvin vaikka se onkin jäänyt jo vanhan puhelimeni syövereihin: "Jumalan armo on ihmisen ymmärryksen yläpuolella. Otan osaa, Michael on kuollut. Hän on päässyt perille".

Vaikka tuosta on jo/vasta neljä vuotta ja mielestäni olen päässyt surun ja pettymyksen kanssa jo melko hyvin eteenpäin, tuon tekstiviestin muisteleminen tuo aina kyyneleet silmiin.

Äitini viesti oli ainoa missä luki mitä oli tapahtunut. Kaikki muut kavereiden viestit (kauimmat Uudesta-Seelannista asti) toistivat samaa lohdutonta "kuulin suru-uutiset, miten voit, tulit heti mieleen" -sanomaa. Aamu meni epätoivoisessa pyörimisessä. En ollut uskoa sitä. En halunnut uskoa, mutta uskottavahan se oli. Kaksi tuntia minulla oli aikaa sulatella asiaa ja sitten oli lähdettävä töihin. Siellä oli vaikeaa. Se oli vain kesätyö, en ollut kertonut kenellekään mitään henkilökohtaista itsestäni, enkä halunnut kertoa tätäkään. Kävin välillä vessassa itkemässä, koska en halunnut itkeä muiden nähden. En halunnut, että minulta kysellään mitään. Surullista oli myös se, että kukaan muu ei tuntunut välittävän Michaelin kuolemasta kuin minä. En kuullut kenenkään päivittelevän asiaa. Kaikki jatkoivat elämäänsä normaalisti, mutta minä surin eniten mitä ikinä elämässäni olen surrut. Pidättelin surua sisälläni koko kesän ja esitin normaalia. Kukaan silloisista työkavereista ei tiedä vielä tänäkään päivänä miten rikki olin.

En ollut uskoa, että elämäni suurin unelma murskaantui niin totaalisesti yhtenä kauniina kesäpäivänä. Pikkutytöstä asti odottamani unelma nähdä Michael Jackson livenä konsertissa oli toteutumassa, liput oli tilattu ja lähtölaskenta alkanut ja sitten käy näin. Jokainen jolla on joku suuri unelma, sellainen jonka toteutumista on odottanut aina, sellainen jonka toteutumisella olisi oikeasti jotain merkitystä, sellainen jota ilman tuntuu ettei voi elää, ja se joka on kokenut sen unelman murskaantumisen voi varmasti samaistua tuntemuksiini.

En muista elämääni ilman, että olisin ajatellut Michael Jacksonia ja tämän näkemistä livenä. Pienestä pitäen muistan ajatelleeni asiaa, välillä päivittäin välillä erittäin harvoin, mutta kuitenkin, se ajatus on kulkenut mukanani lähes koko elämäni. Monet MJ-fanit (tai muutkin fanit) voivat varmasti samaistua siihen, kun löytää itsensä ajattelemasta, että mitäköhän se minun idolini juuri tällä hetkellä tekee. Muistan monet kerrat ajatelleeni epätodellisena, että Michael Jackson on oikeasti olemassa tälläkin hetkellä samaan aikaan kanssani samalla maapallolla. Voi milloinka näkisin hänet.

En nähnyt häntä ikinä.

Monesti hänen kuolemankin jälkeen huomasin ajattelevani ihan sadasosasekunnin verran, että "sitten kun näen Michael.... eikun... enpäs näekkään ikinä". Meni monta vuotta, ennen kuin opin ymmärtämään sen, että Michael Jacksonia ei ole enää olemassa. Kun on koko elämänsä odottanut näkevänsä hänet eikä ole nähnyt, on vaikea päästää siitä ajatuksesta irti.

Viime vuoden Los Angelesin matka oli tähän astisen elämäni tärkein matka. Pääsin käymään idolini luona. Vaikkakin haudalla, mutta se tuntui silti tärkeältä. Matka oli myös käännekohta omassa surussa ja pettymyksessäni. Sen jälkeen olen ollut sinut asian kanssa, niin hyvin kuin asian kanssa voi sinut olla. Jos sitä alkaa oikein ajatella, surettaa ja suoraan sanottuna v**tuttaahan se, mutta enää minulla ei ole tarvetta märehtiä asiaa. Olen hyväksynyt sen. Tämä nyt meni näin ja tällä oli joku suurempi tarkoitus. Itselleni se suurempi tarkoitus oli ihanat ihmiset joihin olen tutustunut. Ne hienot hetket mitä olen kokenut. Michaelin kuolema ikään kuin potkaisia minua persuuksille, että menes nyt elämään ja kokemaan asioita äläkä jää tuleen makaamaan. Olen matkustanut ympäri maailmaa fanitukseni perässä ja käynyt katsomassa muiden artistien konsertteja ja kokenut mahtavia hetkiä ja onnentunteita.

Jos olisin nähnyt Michaelin livenä, olisin ollut maailman onnellisin tyttö, mutta en varmasti olisi kokenut niin paljon kuin nyt olen kokenut. En varmaankaan olisi tutustunut noin moniin ihaniin ihmisiin enkä olisi matkustellut ja kokenut niin paljon kuin heidän kanssaan olen kokenut. Kaikella on tarkoituksensa, asioilla on tapana järjestyä ja elämä jatkuu.

Päivä on jäänyt monen muunkin mieleen. Puolitutut ovat kertoneet minulle muistonsa tuosta päivästä kun Michael Jackson kuoli. Se päivä jää varmasti historiaan kuten niin monet muutkin suuret kansainväliset uutiset. Muistatko sinä missä olit, kun Michael Jackson kuoli?

P.S. Ja niinkuin vannoin olevani jo sinut asian kanssa, huomaan kyynelehtiväni tänäkin päivänä. Mutta ei tämä lohdutonta itkua ja kaipuuta ole. Tästä selviää. Välillä pitää itkeä ollakseen taas onnellinen. Sydän puhdistuu, kuten rakas miesystäväni sanoo. :)

Heurekan Body Worlds & Tallinnan Thriller - Tribute to Michael Jackson

Viime perjantaina kävin parin MJ-fanikaverin kanssa katsastamassa Heurekassa Body Worlds -näyttelyn. Onhan idolimmekin aikoinaan nähnyt samoja plastinoituja ruumiita Bodies -näyttelyssä, joten tästäkin tilanteesta sai aikaan fanitapahtuman. ;)

.

Saksalainen tohtori Gunther von Hagens on keksinyt plastinointimenetelmän, jossa ruumiin nesteet korvataan muoviseoksella. Ihmiset ovat testamentanneet ruumiinsa tätä käyttötarkoitusta varten, joten kuoleman jälkeen he pääsevät ikuisesti kiertämään maailmaa osana näyttelyä. Näyttelyn tarkoituksena on lähinnä esitellä ihmisen anatomiaa, mutta välillä ruumiit on aseteltu melkoisiin taideteoksiin. Ehkä hauskin idea oli juoksija, jossa saman miehen luuranko juoksi oman lihaksistonsa perässä ja ojensi tälle viestikapulaa. Hauska yksityiskohta oli, että jokaisen ruumiin napa, nännit (tuttavallisemmin snirbulit) sekä kulmakarvat ja huulet oli siirretty plastinoituun ruumiiseen, vaikka muuta nahkaa ei yleensä ollutkaan jätetty.

Poikkileikkaukset eri ruumiinosista ja ylipainoisesta miehestä jäivät myös mieleen. Uutena asiana opin, että ihmisen hiussuoniverkosto on niin tiivis, että jos sen plastinoisi, ei sen läpi näkisi muuta ruumista. Eli toisin sanoen, jos ihomme kuorittaisiin pois, jäisi paikalle seisomaan kokonaan samanlainen, mutta verinen ruumis. Oli jännittävää kurkistaa ikään kuin itsensä sisälle ja nähdä mm. miten pieneen tilaan ne meidän monta metriä pitkät suoletkin on sullottu.

Vaikka itselläni on ollut jo pitkään sairas hinku päästä näkemään tämä näyttely, niin täytyy kyllä sanoa, että jossain vaiheessa orastava paha olo alkoi hiipiä väkisinkin kurkunpäähän (jonka myös näin vitriinissä). Huomasimme ystäväni kanssa röyhtäilevämme välillä happamasti. Eräs pikkutyttö kysyi isältään kirkkaalla äänellä: "miksi nää näyttää niin aidoilta?". Isä ei vastannut tytölle mitään ja ystäväni kanssa pidättelimme naurua. Kunhan ei liikaa ajatellut sitä yksityiskohtaa, että ruumiit todella olivat aitoja, pystyi näyttelyssä kierrellä sen enempää pahaa oloa tuntematta, joten selvisimme kuitenkin kunnialla. En liitä tähän postaukseen kuvia heikkohermoisten ystävieni takia, mutta kukin voi halutessaan tutustua näyttelyn kotisivuihin: bodyworlds.com

Näyttely on nähtävissä Heurekassa vielä 22.9.2013 asti. Suosittelen kaikille ihmiskehosta kiinnostuneille!

Samainen viikonloppu jatkui Tallinnaan viiden MJ-faniystävän kanssa, sillä siellä oli luvassa tanssia sisältävä konserttiesitys, josta Vanemuinen virallinen nettisivu kertoo seuraavaa:

Vanemuisen teatteri jatkaa vuonna 2009 aloittamaansa musiikkiesitysten sarjaa. Konsertti-tanssiesitykseen osallistuu bändi, solisteja sekä Vanemuisen balettiryhmä.

Thriller kertoo entisten Hollywood-näyttelijöiden taiteellisuudesta, joka kiehtoi Michael Jacksonia. Nämä näyttelijät pystyivät vangitsemaan yleisönsä ja koskettamaan sitä – joskus jopa pelkästään paikallaan seisomalla. Esityksen koreografia on yhdistelmä kaikkea sitä, mitä koin inspiroituessani hänestä niin koreografina kuin esiintyjänä. Se, miten hän saa yleisön huokailemaan, on jo taidetta sinänsä. Se on myös hyvin vaikea taiteen laji ja samalla esityksen Thriller – kumarrus Michael Jacksonille olemus. Tai kuten Michael Jackson asian itse ilmaisi: "Älä pysähdy, ennen kuin olet saanut tarpeeksesi."

Tallinnan Thriller oli hyvin samantapainen kuin Lontoon porukan esittämä Thriller Live, jonka kävin katsomassa Tukholmassa hetki sitten. Molemmissa pääosassa oli laulu ja tanssi, mutta Tallinnan versiossa oli enemmän uutta ja omaa ja siksi pidin tästä paljon enemmän. Tässä ei ollut mukana yhtään impersonointia, mistä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Laulajat lauloivat omilla äänillään, vaikka toki läksyt oli luettu: välillä haaroja kourittiin ja kiljahdeltiinkin.

Tallinnan tribuutti sisälsi biisivalintoja, joista kaikki eivät olleet suurelle yleisölle tuttuja. Lisäpisteitä tästäkin! Ensimmäistä kertaa kuulin Michaelin kappaleita a cappellana, kun neljä miestä beat boxasivat Beat It:stä oman versionsa. Myös Human Nature kuultiin a cappella -versiona sähköviululla höystettynä. Tekisiköhän Rajaton ABBA ja Queen albumeidensa jatkoksi Michael Jackson albumin, jos oikein nätisti pyytäisi? Olisi kiva kuulla näitä versioita enemmänkin, sillä nämä olivat ainakin erinomaisia.

Mukavana yllätyksenä olivat kaksi viululla soitettua kappaletta. Ensimmäinen niistä oli Liberian Girl. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut kappaleen olevan melodisesti mitenkään erityisen kaunis tai koskettava, etenkin musavideon kautta kappaleesta on jäänyt itselleni sellainen aika mitään sanomaton mielikuva. Tämä viululla soitettu surumielinen versio kappaleesta avasi sävelen aivan uudella tavalla jokaista yksityiskohtaansa myöten. I Just Can't Stop Loving You oli myöskin kaunista kuunneltavaa jousisoittimella. Viululla esitetyissä kappaleissa joutui keskittymään pelkkään säveleen ja jälleen huomasi ihailevansa Michaelin säveltäjän lahjoja. Eikä tietenkään kyyneliltä voinut välttyä.

Tanssijat olivat selkeästi balettitaustaisija, joten koreografioissakin oli vahvasti vaikutteita siitä taiteenlajista. Mukavaa oli, että esityksiin oli kehitelty aivan uudet koreografiat, joissa kuitenkin oli oma Michael Jackson -mausteensa mukana.

Kuvat Vanemuine-teatterin nettisivulta
 

Moniin tanssiesityksiin oli otettu vahvasti vaikutteita Michaelin musavideoista, mutta koska teatteriryhmä oli tehnyt niistä aivan omat, uudet versionsa, ei se häirinnyt ainakaan minua. Kaikki laulajat (sekä miehet että naiset) olivat taitavia, vaikka "pääosan" esittäjä (kuvassa mies valkoisessa paidassa) lauloikin mielestämme hieman liikaa. Hän hoiti rauhalliset balladit hyvin, mutta nopeatempoiset kappaleet eivät aina menneet täysin nappiin. Myötähäpeää ei kuitenkaan tarvinnut missään vaiheessa tuntea, sellaisella varmuudella jokainen laulaja leipänsä hoiti.

Olen erittäin iloinen, että lähdimme tämän teatteripläjäyksen katsomaan. Itselläni fiilis oli katossa heti ensimmäisistä Cirque Du Soleilin Immortal-esityksestä lainatuista alkutahdeista lähtien. Tykkäsin kovasti, itkin ja nauroin ja rakastuin Michaelin kappaleisiin taas uudestaan. Hienoja biisejä, jotka saivat ansaitsemansa ulkoasun näissä uusissa esityksissä. Hienoa Viro, tätä lisää!

Kotiin tulomatkalla laivassa jaoimme tölkillisen kokista ohjeen mukaisesti MJ-fanien kesken. ;)