Elämäntapana fanitus: Konserttikokemuksia: Boyzone 20 vuotta

Viime ystävänpäivänä ostin meet&greet-lipun elämäni toiselle Boyzone-keikalle heidän 20-vuotiskiertueelleen (hehkutuspostaus), jolta palasin pari päivää sitten, ja tämä postaus tulee kertomaa siitä reissusta.

Shane Lynch, Keith Duffy (MIUN LEMPPARI), Mikey Graham ja Ronan Keating.

Ennen kuin alan purkaa matkaa tarkemmin, on pakko lainata erästä Putous-hahmoa:

RISTUS MIKÄ REISSU!!! SOIJAA PUKKAA!!!

Boyzonen perustamisesta tuli tänä vuonna 20 vuotta. Kyseessä on siis Irlannin ensimmäinen poikabändi, joka haettiin kasaan vuonna 1993 koe-esiintymisten perusteella. Itse olen fanittanut poikia ehkä vuoden 1998 paikkeilta asti. Tämän vuoden alussa tuli sähköpostia Boyzonen virallisilta nettisivuilta, että uutta juhlakiertuetta ja saman nimistä albumia on luvassa loppuvuodesta. Kyseessä olisi siis toinen kiertue yhden jäsenen, Stephen Gatelyn, kuoleman jälkeen. Sähköpostin sanamuoto oli sen verran erikoinen, että ajattelin tämän saattavan olla heidän viimeinen kiertueensa. Koska kyseessä oli juhlakiertue, oli myynnissä myös meet&greet-lippuja. Olihan ne arvokkaat rahallisesti, mutta tämä saattaisi olla elämäni ainoa kerta, kun pääsen poikia tapaamaan eikä sitä voisi rahassa mitata, joten ostin lipun HETI. Unelmat on tehty toteutettaviksi.

BZ20-albumi ilmestyi 25. marraskuuta, joten kovin kauaa ei ollut aikaa kuunnella uutta levyä ennen 20. joulukuuta tapahtuvaa konserttia. Levy on erilainen, mutta tykkään siitä jo nyt hirveästi. Albumilla on selkeästi kuultavissa 2010-luvun saundi, jota on nykyään bongattavissa monien artistien, niin kotimaisten kuin ulkomaisten, musiikissa: massiivista melodiaa ja paljon "huutolaulantaa", siis sellaista AAAAaaaaaaAAAA ja OOOOoooooOOOO, vaikea selittää, mutta voitte itse kuunnella sitä tästä albumin ensimmäisestä singlestä. Musavideossa on pätkiä vuoden 2011 Brother-kiertueelta ja olen aika varma, että nuo yleisöpätkät ovat Lontoon O2:selta, jossa minäkin jammaan mukana. En tosin ole itseäni bongannut sieltä, mutta odotan into piukalla kyseiseltä keikalta ilmestyvää dvd:tä saapuvaksi ensi vuoden puolella, jospa siellä vaikka Suomen lippuni vilahtaisi.

Sitä tarkoittamaani "huutolaulantaa" kuuluu kertosäkeistössä taustalla. Se on mielestäni selkeästi 2010-luvun uusi juttu musiikissa, koska olen bongannut samanlaisia elementtejä mm. Maroon5 ja Juha Tapion kappaleista.

Lähdin Lontoosen itsekseni keskiviikkona 18. joulukuuta. Minulla oli kaksi päivää aikaa kierrellä kaupunkia sekä fiilistellä joulumarkkinoita ennen keikkaa. Suosittelen muuten Hyde Parkin joulumarkkinoita jokaiselle joulufanille! Niistä ja Lontoosta voin kirjoittaa vaikka myöhemmin oman postauksensa.

Siihen nähden, että kyseessä oli ensimmäinen ulkomaan matkani yksin ja että yksi elämäni suurimmista unelmista oli vain parin päivän päässä toteutumisestaan, olin yllättävän rauhallinen. Ehkäpä tajusin erityisesti skarpata itseäni, koska minulla ollut ketään tukijaa mukana. Koska tiesin tapaavani pojat vain lyhyen hetken, päätin kirjoittaa heille kirjeen, koska en millään ehtisi sanoa heille kaikkea mitä haluaisin. Kirjettä rustasin iltaisin hotellihuoneessa BZ20-albumia kuunnellen ja liitin mukaan kuvat Boyzone-logo tatuoinnistani sekä itsestäni, jotta pojat muistaisivat vielä luettuaankin keneltä he kirjeen saivat. Valmistauduin myös miettimällä vuorosanoja tapaamiseen.

Torstai-iltana kävin vasta myöhään nukkumaan englantilaisille taloille tyypillisesti jäätävän kylmässä huoneessani, jotta saisin perjantai aamuna nukuttua mahdollisimman pitkään, koska siten päivä kuluisi iltaan nopeammin. Olin kuitenkin tikkana hereillä jo aamu kasilta ja katsastin facebookin, jossa Boyzone-fanit hehkuttivat jotain Lontoon metrotunneleissa ilmaiseksi jaettavaa lehteä, jossa pojat komeilivat kannessa. No metroasemiahan se oli lähdettävä kiertelemään. Tulin kuitenkin tyhjin käsin takaisin hotellille hyvissä ajoin valmistautumaan iltaan.

Kello 16.45 kaikkien meet&greet-lipun ostaneiden piti tavata O2:sen aulassa Live Nationin tiskin luona ja lunastaa lippunsa, backstage-passinsa, konserttikirjasensa sekä yllätyslahjansa, joka oli metallinen BZ20-muistitikku. Meille kerrottiin lyhyesti tapahtuman kulku: saisimme pari minuuttia aikaa poikien kanssa, jolloin voisimme kysyä heiltä pari kysymystä, mutta pojat olivat kuulemma muutenkin puheliaita. Meistä otettaisiin pari kuvaa poikien kanssa ja meidän pitikin poseerata lippunumeromme kanssa kasvokuvaan, jotta kuvat osattaisiin myöhemmin lähettää oikealle henkilölle. Sähköpostiosoitteemme varmistettiin myös. Etunimemme kirjoitettiin keltaiselle post-it-lapulle, joka meidän piti laittaa konserttikirjasessa sille sivulle mihin halusimme nimikirjoitukset, sillä kirjanen menisi nimmaroitavaksi hetkeä ennen kuin tapaisimme pojat. Minun lappuseni etsiytyi heti lehtisen takakanteen, jossa oli kuva bändistä. Haluaisin nimittäin laittaa lehtisen myöhemmin kehyksiin, joten sisäsivuille en nimmareita halunnut. Kello 18 meidän pitäisi palata takaisin samaan paikkaan, josta lähtisimme 40 hengen laumana valumaan ison areenan toiseen päähän takahuoneeseen.

Olin jo ehtinyt tutustua erääseen mukavaan englantilaistyttöön, joka myös oli yksin liikenteessä ja hänen kanssaan menimme tässä välissä ostamaan vähän merchandisea (mukaani lähti tämä t-paita) ja sen jälkeen menimme ottamaan yhdet rohkaisevat. Se mitä oli tapahtumassa alkoi pikkuhiljaa iskeä tajuntaan ja perhoset ryömiä vatsan pohjalle. Paniikki nosti päätään, mutta yritimme rauhoittaa toinen toisiamme. Kyselimme mitä olimme valmistautuneet sanomaan pojille ja vannotimme, ettemme saa itkeä, koska se olisi noloa. Itse päätin kehua poikia heidän comeback-kiertueen Michael Jackson medleystä ja kysyä oliko se edesmenneen Stephenin idea, koska tiesin Stephenin olevan kova MJ-fani. Olin myös päättänyt sanoa jokaiselle jotain erikseen.

Lopulta oli aika siirtyä odotustilaan, jonne oli mustilla verhoilla rajattu tila. Sinne siis menisimme jokainen yksitellen poikia tapaamaan. Soijaa alkoi pukata siinä vaiheessa niin hirvittävästi, että se oli havaittavissa jo hajuaistilla. EI NYT!!! Onneksi ehdin käydä vähän vessassa freesiytymässä. Odotustilassa soi poikien musiikki ja mukavana yllätyksen Stephenin laulama versio Michael Jacksonin Music and me -kappaleesta. Fanien kanssa rupateltiin ja kyseltiin toinen toisiltamme, että monesko konsertti tämä kellekin on, mikä on lempibiisinne ym. Monet olivat aidosti innoissaan, kun kuulivat, että olin tullut Suomesta asti tätä varten.

Odotusaika tuntui hirvittävän pitkältä ja sisään tuli koko ajan lisää väkeä vihreät VIP-tarrat rinnuksissaan. Ihmettelimme fanien kanssa tätä. Heitä pistettiin jonossa ensimmäiseksi, joten he näköjään pääsivät tapaamaan pojat ensimmäisinä. Jossain vaiheessa niiden mustien, läpikuultavien verhojen läpi näin, että sisään astui tuttuja hahmoja. POJAT OLIVAT SISÄLLÄ!! Kansa alkoi kuhista ja etsiytyä jonoon.

Istuin rauhassa sohvalle, johon tuli tilaa innokkailta faneilta. Eräs MJ-fani neuvoi minua etukäteen, että kannattaisi yrittää mennä sisälle viimeisenä, näin saisin ehkä enemmän aikaa. Seurailin miten kauan ihmiset viipyivät sisällä ja aika tuntui melko pitkältä. Kyllä siellä varmaan pari minuuttia saisi viettää.

Olin ottanut valmiiksi konserttilehtisen ja kirjeeni. Yritin skarpata itseäni. Älä vain itke, älä vain itke, se olisi noloa. Ja soijaa pukkasi, hyvänen aika, että hikoilutti. (Ihan alkaa hikoiluttaa tätä kirjoittaessakin taas.) Jossain vaiheessa, kun jäljellä oli 4 ihmistä, menin jonoon. Olin siis aika viimeisten joukossa. Enää muutama ennen minua. Joku tuli pois huoneesta itkien ja minuakin alkoi itkettää. EI NYT, SKARPPAA!! Sain itkun vedettyä sisälle. Vielä kaksi ennen minua...aika kului hitaasti... Sitten minua edeltävä nainen meni sisään ja vain hetkeä myöhemmin konserttikirjaseni tultiin hakemaan signeerattavaksi. Yhtäkkiä se tuotiinkin minulle takaisin ja edelläni ollut nainen tuli melko pian sen jälkeen ulos selvästi pettyneen näköisenä. Mahassani muljahti. Nainen valitti, ettei hänelle oltu annettu aikaa kysyä mitään. Hän oli todellakin pettynyt lyhyeen aikaan. Ilmeisesti tahtia kiristettiin loppua kohden, joten tällä kertaa viimeisten joukossa meneminen ei ehkä ollut se paras idea. Syy miksi nainen "ajettiin" hätäisesti pois, oli ilmeisesti pieni VIP-ryhmä, joka otettiin sisälle meidän välissä jostain takaoven kautta, siksi myös minunkin konserttikirjanen palautettiin välillä takaisin. Olin todella surullinen naisen puolesta. Mutta sitten kirjanen tultiin hakemaan minulta uudestaan. Siinä vaiheessa sydämeni alkoi todella hakata. Kohta olisi minun vuoroni. Jonosta huolehtiva assistentti kysyi, että voinko hyvin. Joko tämä oli rutiini tai sitten hermostuneisuuteni alkoi todella näkyä. Hän valmensi minua kuin synnyttäjää hengittämään rauhallisesti pari kertaa sisään ja ulos. Ja sitten se tapahtui, minua pyydettiin astumaan sisään. NYT SKARPPAA NAINEN!!Sen verran järjissäni olin, että tajusin edellisten VIP-ihmisten olevan vielä tekemässä lähtöä, joten vaikka minua kehoitettiin astumaan sisään, en mennyt. Halusin astua täysin yksin poikien eteen. Minua kehoitettiin uudestaan, mutta seisoin paikallani, kunnes viimeinenkin vippi oli poistunut ja sitten tein sen. Astuin huoneeseen.

Seuraavaksi yritän kertoa tilanteen niin hyvin kuin sen muistan, vaikka hetki tuntuu niin unenomaiselta:

Ensimmäisenä kun astui sisään, vilkutin pojille ja sanoin "Greetings from Finland!". "Ou Finland", toistivat pojat. Katseeni osui ensimmäisenä Mikeyhyn, joka tuli käsi ojossa esittelemään itsensä. "What's your name?". Piia. "Phiia?". Yes, Piia. "Hi, I'm Mikey, nice to meet you". Kaippa taisin itsekin vastata, että kiva tavata, en muista enää. Naamallani kuitenkin oli varmaan vuosituhannen typerin hangonkeksi hymy. Seuraavana kättelin Ronan Keatingin. Wau... Sitten Shane. Olin suunnitellut sanovani Mikeylle, että "kiva kun laulat nykyään enemmän sooloja", Ronanille, että "rakastan Burt Bacharach levyäsi" ja Shanelle, että "rakastan tatuointejasi", mutta mitään näistä en saanut suustani. Mutta sitten sokerina pohjalla oli suosikkini Keith.

Voi hyvät hyssykät... Se oli uskomatonta! Toisin kuin muut, jotka ojensivat vain kätensä, Keith lähestyi minua syvälle silmiin katsoen lihaksikkaat kädet levällään valmiina halaukseen. Koska Keith on joukon flirttailija ja naistenmies, muut bändin jäsenet esittelivät hänet vähän naureskellen, että sieltä se herra Duffy tulee. Sitten sain sanottua ääneen edes sen mikä oli tärkeintä: "Keith, you're my favourite." Taisin kuulla muiden poikien toistelevan samaa, mutta muistikuvat ovat melko hämärät, koska olin sokaistunut herran komeudesta. Keith tuli ihan liki, tuijotti syvälle silmiin, otti minut isoon halaukseen (siten että hänen kätensä menivät kaulani ympäri ja minä otin häntä kiinni vyötäröltä) ja vasta kun kuulin muiskauksen tajusin, että herranen aika sehän on herran parta, joka poskeani kutittaa, KEITH DUFFY ON JUURI PUSSANNUT MINUA!!!! KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!!! Viivyin siinä hetken naamallani maailman levein hymy. Hetken aikaa en nähnyt enkä kuullut mitään.

Sen jälkeen iski puheripuli. Pojat eivät meinanneet saada sanaa suustaan, kun selitin miten olen kirjoittanut heille kirjeen, koska en ehtisi tässä millään kertoa kaikkea mitä haluaisin. Keith otti kirjeen vastaan ja katsoi jälleen syvälle silmiin sanoen, että "luemme tämän poikien kanssa takahuoneessa". Ja uskon, että mies piti lupauksensa, hän tuntuu olevan tosi faniystävällinen tyyppi. Seuraavaksi hehkutin, että minulla on Boyzone-logo tatuoituna. Koska en ole expertti englannissa sanoin "I have Boyzone logo tattood in me", johon Ronan tarttui ja kommentoi kännykän räpläyksen ohessa (jota hetkisen paheksuin mielessäni) että "IN you?!". Mikey kysyi, että missä se on ja näytin kantapäätäni, että täällä, mutta kuva on kirjeessä (en alkanut TODELLAKAAN riisumaan soijaisia talvikenkiäni heidän edessään, NO WAY!!). Sen jälkeen kauttaaltaan tatuoitu Shane, joka oli jotenkin haahuillut näkymättömissäni (luultavasti siksi, että hän seisoi Keithin vieressä ja minä näin vain herra Duffyn) avasi suunsa ja sanoi (tai näin ainakin kuulin), että "I am into tattoos". Siihen vitsailin katsomalla häntä kysyvästi, että "really?!", mutta en ole varma, tajusiko hän sitä vitsiksi, vai oliko se assistentin kehoitus mennä riviin valokuvaa varten, joka jähmetti tilanteen hetkiseksi. Minulla jäi lause kesken, että "enpä olisi arvannut että tykkäät tatuoinneista, hehheh."

Seuraavaksi meidät siis tosiaan patistettiin yhteiskuvaan ja sinne kävellessä sanoin Mikeytä silmiin katsellen sen mitä olin suunnitellut, että "by the way, tykkäsin teidän Michael Jackson medleystä comeback-kiertueella". En muista mitä minulle vastattiin, Michaelin nimi ainakin toistettiin. Keith tuli jostain syystä viimeisenä riviin ja tietenkin viereeni vasemmalle puolelle. Hymyilin hangonkeksinä ja painoin otsani Keithin leukaa vasten. Toista kuvaa varten irrotin pääni hänestä, kun ajattelin, että toinen kuva voisi olla vähän erilainen. Kuvan oton jälkeen Ronan ja Shane tuntuivat liukenevan paikalta, mutta kysyin sen mitä olin suunnitellut: "Oliko MJ-medley Stephenin idea?". Mikey ja Keith joiden välissä olin edelleen muistelivat, että näin varmaan oli, koska Stephen oli kova MJ-fani, johon vain tokaisin, että joo tiedän. Ja sitten loppuaika on täyttä sumua. Aikani oli päättynyt ja minua viittilöitiin lähtemään ja tietenkin kuuliaisena suomalaisena tottelin. En muista yhtään katsoinko Keithiä vielä viimeistä kertaa silmiin tai sanoinko edes kiitos. Sen vain muistan, että Ronan ja Shane olivat jo signeeraamassa seuraavan konserttilehtistä pöydän ääressä ja kun kävelin heidän ohi, kosketin Ronania selästä ja sanoin heillekin heipat ja vähän aikaa vilkutin pojille. Ronan sai aikaisemmat kännykän räpläyksensä anteeksi, kun alkoi lauleskella nimelläni "bye bye Piia, Piia, Piano Piia" tai jotain muuta vastaavaa älyvapaata. Hih!

Kun pääsin pois "synnytysvalmentajani" tuli varmistamaan, että sain kerättyä pöydälle jätetyt tavarani ja että olinhan ollut tyytyväinen tilanteeseen. Siinä vaiheessa silmiini alkoi kihota kyyneleitä ja pystyin vain nyökyttelemään. Menin takaisin sohvalle, jossa istui nyt pari vanhempaa naista VIP-tarrat paidoissa. Sanoin vain, että "anteeksi, minä itken nyt" ja sitten tulvahti. Naiset alkoivat välittömästi lohduttaa minua. Sanoin, että tämä tapaaminen merkitsi minulle niin paljon, koska minulla on ollut huonoa tuuria idolien kanssa: Michael Jackson kuoli ja vähän sen jälkeen Stephen. Tässä toteutui suuri unelmani ja naiset olivat haltioissaan, että olin tullut yksin Suomesta asti tätä unelmaa toteuttamaan. Koska olin ollut viimeisten joukossa, alkoi fanitapaaminen olla jo ohi. Naiset kehottivat, että menisin pyytämään vielä toista tapaamista, kun olin tullut Suomesta asti tätä varten. En suomalaiseen vaatimattomaan tapaan tietenkään kehdannut ja toinen nainen, jonka poika kuulemma työnskenteli Ronanille, meni juttelemaan assistentin kanssa puolestani, mutta tämä pyöritteli päätään. Hän pahoitteli, ettei onnistunut saamaan minulle lisäaikaa, mutta minä kiitin häntä sydämellisesti yrittämisestä. Ihana nainen! Kävin vielä kuikuilemassa poikia, kun he tekivät lähtöä ja naiset huusivat perään, että mene sinne tyttö, mutta edelleenkään en saanut jalkojani liikkumaan ja yhtäkkiä pojat olivatkin jo poissa. Hetken vielä istuin naisten kanssa rupatellen Suomesta ja suomalaisista ja 40 minuuttia ennen konsertin alkua lähdin valumaan salia päin, jossa lämppäri jo lopetteli esiintymistään.

Me meet&greet-lipun haltijat olimme kaikki neljännessä rivissä ja itselleni oli napsahtanut vielä paikka permannon keskiosiosta, joten paikka oli enemmän kuin hyvä. Keikka oli huippu enkä pui sitä sen enempää, kuin mainitsemalla, että pojat hymyilivät ihanasti kun huomasivat, että koko areena yhtyi mukaan laulamaan heidän aloitusbiisiä, joka oli uudelta levyltä. Luin Ronanin huulilta, kun hän hymyillen tokaisi Shanelle, että "nämähän osaa jo nää sanat". Vaikka vanhat klassikot on äärettömän tärkeitä, niin silti uusi musiikki on aina mahtavaa ja etenkin nyt keikan jälkeen uutta levyä kuuntelee taas perhoset vatsassa konserttia muistellen. Olin jälleen O2-areenan onnellisin tyttö!!

Vaikka tapaaminen meni mielestäni liian nopeasti, niin olen silti onnellinen jokaisesta hetkestä. Vaikka sain yllättävän hyvin skarpattua itseni, niin en siltikään muista kaikkea ja hetki tuntuu unelta. Tapaamisessa räpsästiin kaksi kuvaa, jotka sain sähköpostiin heti samana iltana, mutta iPodillani en uskaltanut alkaa niitä latailemaan hotellissa. Kuvat näin vasta seuraavana päivänä vanhempieni luona (jonne lähdin siis heti lauantai aamuna vajaan 5 tunnin yöunien jälkeen). Kuvista toisen lisäsin heti facebookin profiilikuvaksi. Tähän en sitä laita, koska tilanteen henkilökohtaisuuden takia, en halua sitä levitellä julkisesti. Mutta kuva on MAHTAVA!! Laitimmaisina ovat Ronan ja Shane, ja minä olen keskellä Mikeyn ja Keithin välissä ja otsani olen painanut Keithin poskea vasten. Kaksi päivää on mennyt kuvaa tuijotellessa. Olen taivaissa!!!

En halua alkaa harmittelemaan tapaamisen lyhyyttä tai sitä etten saanut sanottua kaikkea, koska en halua katkeroitua mistään, vaan olen vain puhtaasti onnellinen siitä lyhyestäkin hetkestä, kuvasta ja nimmareista. Ja vaikka aika olisi ollut minuutin pidempi, niin joka tapauksessa se olisi mennyt liian nopeasti, joten harmittelu on turhaa. Olen ikionnellinen siitä, että nimenomaan lempparini Keith oli todella faniystävällinen. Hänen seurassaan todella tunsin olevani tervetullut, kun hän tuli oikein lähelle ja katsoi syvälle silmiin, kuten myös Mikey. Ronan ja Shane tosiaan haahuilivat vähän omiaan ja olivat hivenen poissaolevan oloisia. Ehkä väsymys painoi jo, koska tosiaan tuntui, että loppua kohden tapaamisaikakin hivenen lyheni jokaisella fanilla. Tai sitten se vain tuntui siltä. Niin tai näin, kuten sanoin, aika olisi joka tapauksessa mennyt liian nopeasti. Mites ne Suurlähettiläätkin laulaa: Kuka voisi kellot seisauttaa, ja ajan pysäyttää, kun maailma lainaa kaikkein parastaan.

Sanat eivät riitä kertomaan, miten paljon tuo tapaaminen minulle merkitsi. Niin paljon mahtavia juttuja on tapahtunut viimeisen 4 vuoden aikana, ja siihen ajoi vain se tosiasia, että menetin suurimman idolini Michaelin. Haluisin alkaa toteuttaa unelmiani ja koska Michael ei ole enää elossa, Boyzonen tapaaminen oli yksinkertaisesti parasta mitä pystyin tässä elämässä saavuttamaan faniuden saralla. Elämä jatkuu ja tuo toivottavasti tullessaan vielä paljon hyvää, mutta koska elämä ei aina voi olla ruusuilla tanssimista, niin toivon, että surun ja murheen hetkellä nämä asiat jaksavat myös kantaa eteenpäin. Olen saanut niin paljon, että niiden tilanteiden muisteleminen tuo vielä monesti hymyn huulilleni. Tästä viimeisimmästä tilanteesta en kyllä päästä vielä hetkeen irti. Ja läheisilleni tiedoksi: kun oon rasittava ja valitan jostain turhasta, niin sanokaa minulle, että "SIE OOT NÄHNY BOYZONEN LIVENÄ" niin eiköhän se palauta taas maan pinnalle. ;)

Koska ei ole enää sanoja, niin tässä vielä muutama kuva konsertista.

Neljäs rivi oli todellakin lähellä lavaa!

Stepheniä muisteltiin istahtamalla alas pöydän ääreen, johon oli aseteltu viisi tuolia. Pöytään katettiin viisi lasia viiniä, joista yksi jäi täysinäiseksi poikien tarinoidessa. Mikey jakoi kauniin tarinan meille faneille: Stephen piti kuulemma erittäin paljon perhosista. Bändi esiintyi ensimmäisiä kertoja Stephenin kuoleman jälkeen jossain ulkoilmalavalla. He esittivät ensimmäisen singlensä Brother-levyltä, joka jäi Stephenin viimeiseksi kappaleeksi. Kappale alkoi nauhalta Stephenin lauluosuudella: "I will learn to live before I die...". Samalla kun Stephenin laulu soi, lavalle lensi jostain kaunis perhonen suoraan Ronanin ja Mikeyn väliin, Stephenin vakiopaikalle. Mikeyllä nousi karvat pystyyn tarinaa kertoessa ja pojat pyyhkivät vaivihkaa silmiään.