Viikon fanitus: Kynsilakkailu

Olen tämän vuoden aikana hurahtanut kynsien lakkailuun ihan totaalisesti. Pitkään olen jo kynsiä lakkaillut, koska tykkään, että kädet ovat kauniin ja huolitellun näköiset. Toinen suuri syy lakkailuun on se, että se on pitänyt kynnet pois suustani. Vielä viime vuonna taisin nakertaa kynsiäni, mutta sitten päätin, että nyt se loppuu. Sitten kun aloin jatkuvasti pitää kynsiä lakattuna, on se ikävä tapa jäänyt kokonaan ja olen saanut kasvatettua kauniit kynnet takaisin.

Olen koukuttunut muutamiin kynsiblogeihin ja facebookissa olen liittynyt kaikenmaailman kynsiryhmiin. Siellä tulee välillä selailtua ja ihailtua muiden kynsikuvia pitkäänkin. Kauhean mielikuvituksellinen ihminen en ole, joten suurin osa kynsikoristeluistani on saanut vaikutteita muiden koristeluista. Ihan täyttä apinointia olen yrittänyt välttää, jotain omaakin pitää tietysti keksiä. ;)

Olen tämän vuoden aikana oppinut leimaamaan, liukuvärjäämään, vesimarmoroimaan (tosin en vielä kertaakaan niin onnistuneesti, että kynnet olisi saaneet jäädä tai päätyneet kuvaan), käyttämään dotting toolia, water decalseja ja kaikkia muita kivoja koristelutarvikkeita. Kynsilakatkin ovat lisääntyneet tämän vuoden aikana reilusta kymmenestä seitsemäänkymmeneen. Mutta mikä ikävintä, taidan olla allerginen niille.

Ihmettelin, kun silmäluomeni olivat pitkään huonossa kunnossa: rutikuivat, kutisevat ja turvoksissa. Eräästä seuraamastani kynsiblogista huomasin postauksen, jossa blogin pitäjällä oli samoja oireita ja hänet oli todettu allergiseksi tolueenisulfonamidiformaldehydihartsille eli kynsilakkahartsille. Niinpä viime viikolla jätin kynsilakat kokonaan pois, pidin kolmen päivän hydrokortison kuurin luomiin apteekin tädin neuvojen mukaan ja nyt luomeni ovat todella hyvässä kunnossa. Ikävä juttu, mutta onneksi syyllinen löytyi.

Nyt olen googlaillut tietoa "myrkyttömistä", hypoallergisista kynsilakoista, joita onkin yllättävän paljon, vaikka värivalikoima ei ehkä ole ihan samanlaista kuin niissä ns. allergisoivissa. Pitää alkaa varovasti testailemaan mitä silmäluomet tykkää lakkailusta. Pystynköhän jatkossa lakkailemaan normaalisti, mutta vain vähän harvemmassa tahdissa vai olenkohan onnistunut altistamaan itseni niin pahasti, etten enää ikinä siedä lakkoja? Annan kuitenkin luomeni levätä ensi vuoteen asti ja testailen sitten tarkemmin. Tässä välissä voin käyttää koko kynnen tarroja, mitkä toivottavasti kestävät paikallaan ilman päällyslakkaa.

Olen tämän vuoden aikana tehnyt jo aika monet kynnet. Kaikkia en ole muistanut tai jaksanut kuvata. Eikä näiden kuvien taso muutenkaan päätä huimaa ja kynsinauhat on välillä tosi kuivat ja välillä putsailu on jäänyt vähän puolitiehen, joten varmaan kovan luokan kynsibloggarit saa näistä kuvista vaan slaagin, mutta tämmöselle häläpätihäppääharrastajalle nää välttää. :)

Liukuvärjäyksiä. Ensimmäisessä koristeena leimauskuvio, toisessa tarra, kolmannessa vain glitterillä koristeltu ranskalainen ja lila oli yksi lemppari liukuvärjäyksistäni. Pinta näissä sienellä tehdyissä liukuvärjäyksissä vaan jää kovin röpelöiseksi, päälle pitäisi olla parempi päällyslakka, kuten alla olevassa kuvassa.

Tämä "every cloud has a silver lining" -lakkaus oli ihana. Tuo päälyslakka (Cesarsshopin oma) on aivan mieletön! Se on pikakuivuva lakka, jonka voi laittaa lakan päälle todella paksuna kerroksena, niin että kynsistä tulee ikään kuin geelimäiset. Suojaa lakkaa todella hyvin ja jättää uskomattoman kauniin ja kiiltävän pinnan, mutta uskoisin, että on pahin allergisoija kynsilakkakokoelmassa. Taisi aiheuttaa eniten kutinaa silmäluomissa, kun tätä laittoi. (Hävyttömän huonotasoinen kuva, anteeksi.)

Ranskalaista manikyyriä ja koriste kynsitarralla.

Kynnet leimattu värilakan päälle koko kynnen kuviolla. Yläpuolen kynsiin rajasin alueen tavallisella teipillä ja vetäisin mustalla koristelulakalla rajan leimauksen alle.

 Ylläolevat ihanuudet tuli koko kynnen tarroista valkoiset lakan päälle ja alla olevat valkoiset ranskikset on tuunattuna kynsitarroilla ja siniset pisteet tuli dotting toolilla. Nimensä mukaisesti kynän näköisellä laitteella siis voi tehdä erikokoisia pisteitä.

Leikkasin teipistä kuviosaksilla pätkän ja rajasin kynnet sillä. 

Alla olevat kynnet on tehty Usa-matkan muisteloihin. Betty Boop-tarra ja strassi nimettömässä.

Nämä ihanuudet on ehkä ihanimmat ikinä!! Vetoketjut ovat water decalseja eli siirtokuvia. Ne on vähän niin kuin niitä lasten tatuointeja: kuva kastellaan vedessä, irrotetaan paperista, siirretään haluamaan paikkaan ja annetaan kuivua.

Alla kaksi kuvaa viime lokakuisista Thrill The World -kynsistäni: peukuissa oli Thriller-takit ja muut kynnet valuivat uuden, This Is Itille tarkoitetun Thriller-takin tapaan mustaa verta. Harmi, että nuo mustat koristelut vähän levisivät päällyslakan kanssa.

Oikealla ns. glittersandwich. Eli glitterlakka jää samanvärisen lakan kerrosten väliin, vasemmalla siis kynnet ennen päällimmäistä lakkakerrosta. En tiedä kummasta tykkään enemmän, siitä että glitter jää kirkkaaksi päälle, kuten vasemmalla, vai siitä, että se himmenee kivasti sandwichin alla. Molemmat on kivoja.
 

Vielä monen monet ihanuudet jäi kuvaamatta. Laiskuus iski kuvatessa ja parit viimeisimmät kynnet (Michael Jackson ja Elvis) jäivät kokonaan kuvaamatta, kun tiputin kamerani ja sehän tietysti meni rikki.

Noh mutta ensi vuotta, uutta kameraa ja toivottavasti uusia koristeltuja kynsiä odotellessa. Toivottavasti löydän minulle sopivia, ei-allergisoivia merkkejä. Tai sitten vain lakkailen harvemmin, jos luomeni sen kestää.

Elämää Thrill The Worldin jälkeen

Aika kauan ollut hiljaiseloa blogin saralla ja siihen on ollut syynsä: Thrill The World.

Viime vuoden TTW jäi itseltäni ikävästi väliin sairauden takia, mutta silloin päätin, että seuraavana vuonna on pakko järjestää tapahtuma ja pitäähän lupaukset lunastaa. Niinpä me taas järjestimme sen Tampereelle, osittain samalla porukalla kuin 2010 ja muutaman uuden aktiivin voimin. Vaikka useampi oli mukana tapahtumaa järjestämässä, niin silti tekemistä riitti. Itse toimin vielä nimellisesti event managerina, minä olin se kenen käsissä kaikki langat olivat, vaikka tukea sainkin paljon muiltakin ja käytännössä teimme kaikki töitä tapahtuman eteen. Yksin ei tapahtuman järjestämisestä tulisi mitään, joten suuri kiitos kaikille mukana olleille! On hienoa, että porukasta löytyi niin monen alan osaajia, joten nettisivut, mainokset ja ilmoittautumislomakkkeet syntyivät vaivatta.

Koska tapahtuman järjestämiseen liittyy aina kuluja, piti meidän ensimmäisenä saada sponsoreita, joiden kanssa kävikin sitten uskomaton munkki, oikein hillo- ja kermatäytteinen sellainen. Nimittäin Tampereen TR1 Taidehallissa järjestettiin 29.9.-28.10. Michael Jackson - Tervetuloa maailmaani -valokuvanäyttely, jonka saimme mukaan tukemaan tapahtumaamme. Näyttelyn kautta saimme myös paljon julkisuutta TTW:lle ja me taas mainostimme näyttelyä Facebookin ja MJ-foorumin kautta Suomen MJ-faneille ja tarjosimme Michael-tietämystämme Taidehallille mm. näyttelyopastuksen järjestämisessä. Yhteistyössä on voimaa!

Näyttelystä jonkin verran: näyttely koostui siis useammasta kymmenestä valokuvasta, joista suurin osa oli faneille entuudestaan tuttuja. Se tosin ei haitannut, sillä mitään kuvia en ollut ennen nähnyt noin isoina ja hyvätasoisina ja olihan tämä joka tapauksessa ensimmäinen Michael-valokuvanäyttely missä ikinä olin ollut. Näyttely tuli Saksasta, jossa se oli ollut esillä vain parissa kaupungissa, ja Suomi ja Tampere sai kunnian kuukauden ajaksi vastaanottaa näyttelyn ensimmäisenä ulkomaana. Eikä vastaavaa tai ylipäätään minkäänlaista Michael-näyttelyä ole ikinä Suomessa nähtykkään. Olimme siis enemmän kuin innoissamme näyttelystä tiedon saatuamme. Onneksi kaveri huomasi mainoksen työmatkalla, huh! Kaiken kaikkiaan näyttelyn kävi katsastamassa 4644 ihmistä tuon kuukauden aikana.

Näyttely pääsi myös uutisiin, kuten myös me sekä TTW sen siivellä. Innostuneita tanssijoita alkoi kerääntyä ja Facebook-ryhmään kerääntyi satoja ihmisiä, joista osa ilmoitti suoraan tulevansa yleisön puolelle. Kävimme näyttelytilassa promoamassa tapahtumaamme ja opettamassa pätkän Thriller-koreografiaa ja meitä oli myös MTV3:n Kymppiuutiset kuvaamassa loppukevennykseen. Järjestimme yhtenä viikonloppuna tanssiharjoitukset Tampereella, joihin kerääntyi toisena päivänä noin kolmisenkymmentä ja toisena noin 50 osallistujaa.

Näyttely kuten Thrill The Worldkin oli siis menestys. Virallisesti rekisteröityneitä tanssijoita oli tänä vuonna mukana 124, mikä on uusi Suomen ennätys! Yleisöä paikalla oli satoja. Olemme saaneet paljon yhteydenottoja ihmisiltä ensi vuoden tapahtumaa ajatellen. Helpottaisi suunnattomasti, jos mukaan tulisi useampi eri alan ihminen sekä sponsori tekemään tapahtumaa mahdolliseksi, sillä töitä se vaatii.

Tässä vielä hyvä video tämän vuoden tanssista. Näitä videoita on Youtubeen kertynyt useampikin. On se vaan joka kerta mahtavan näköistä ja kylmiäväreitä nostattavaa katsottavaa. Upeaa miten samanaikaisesti kaikki tanssivat, motivoitunutta porukkaa!

Thrill The World -huumasta ei vielä kunnolla ehtinyt palautua, kun oli jo seuraavaa herkkua luvassa, nimittäin Cirque Du Soleil -ryhmä toi Suomeen 5. ja 6.11. Michael Jackson The Immortal World Tourin. Tämän lähemmäs Michael-konserttia en ehkä ikinä tule pääsemään (jos ei sitten tule vielä hologrammi-Migulista). Tämä konserttia lähentelevä sirkusesitys sisälsi paljon tosifaneille tuttuja Michael-kappaleita, tanssia, soittoa ja akrobatiaa. Mahtava show, joka ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi, vaikka jälkikäteen kommentteja kuultuani ilmeisesti mukana ei ollut kovin montaa suurelle yleisölle tuttua kappaletta, mutten kuitenkaan usko, että kukaan on tylsistynyt esitystä katsoessaan. Puvut olivat välillä henkeäsalpaavan upeita, joista Michael olisi ollut ihan pähkinöinä.

Michaelin tärkeä sanoma maailman parantamisesta ja suojelemisesta kulki ihanasti mukana koko esityksen. Itkultakaan ei voinut välttyä, ei me fanit, eikä muutkaan, sen verran silmien pyyhintää ja nyyhkimistä rekisteröin muualtakin ympäriltäni.

Mukana oli myös This Is It -kiertueelle suunniteltua koreografiaa ja materiaalia, joten sydäntähän se riipi ajatellessa, että "tällaista se olisi voinut olla", vaikka oli ihanaa nähdä sitä livenä. Meille faneille koskettavin hetki oli, kun Michael itse ilmestyi heijastuksena lavalle. Voi että sitä miestä on niin kova ikävä!

Nyt tämän Michael-täyteisen vuodenjälkeen pitäisi palata takaisin arkeen... miten?

Tässä vielä kaikille nähtäväksi makupaloja Immortal-esityksestä:

Siitä on jo 20 vuotta...

Oli kesä 1992. Syksyllä 7-vuotta täyttävä ja koulutaipaleensa aloittava Piia oli äitinsä kanssa eräällä mökillä, jossa juhlistettiin äidin valmistumista ammattiin. Muistan tilanteen: oli kaunis, aurinkoinen päivä ja istumme mökin terassilla pöydän ympärillä, kun eräs minua muutaman vuoden vanhempi tyttö kuiskaa korvaani ja kysyy: "Ketä sie rakastat?" Vastasin kuiskaten takaisin: "Älä kerro kenellekkää, mut mie rakastan Maikköl Jaksonii."

Muistan tuon tilanteen elävästi, sillä mitä seuraavaksi tapahtui, oli osaltaan vaikuttamassa tapahtuman ikimuistoisuuteen. Tyttö purskahtaa nauramaan ja huutaa kovaan ääneen: "Hei kaikki, Piia rakastaa Michael Jacksonii!" Kommentti sen ikäisen tytön suusta oli ilmeisesti hivenen poikkeuksellinen, joten se aiheutti hurjan naurunremakan aikuisissa. Tuntui pahalta. Tyttö ei pitänyt lupaustaan olla kertomatta kaikille ja minun rakkaudentunnustukselleni naurettiin. Törkeää! Poistuin suutuspäissäni eri huoneeseen, muistan että siellä oli Rubikin kuutio jota vääntelin suutuksissani uuteen uskoon, niin kauan kunnes äiti tuli lohduttamaan ja hakemaan minut takaisin muiden joukkoon.

Viime yönä unta odotellessa aloin miettiä faniuttani ja sen mukana tuomia iloja ja suruja, kunnes tajusin, että tuosta kaikesta tuli tänä kesänä kuluneeksi tasan 20 vuotta. Miten en ollut ennen tätä tajunnut? Juhlavuoteni siis todellakin kruunasi kesän Losin matka. 20 vuotta myöhemmin olin vihdoin ensirakkauteni luona... en vain ikinä olisi uskonut, että hän olisi siinä vaiheessa jo kuollut.

Faniuden kipinä syttyi siinä vuoden 1992 paikkeilla Black or White biisin kuultuani. Toinen isoveljeni oli nauhoittanut radiosta sen ajan hittejä c-kasetille omaksi "hittikimarakseen" ja yksi niistä oli tämä kappale. En edes osannut käyttää kasettisoitinta, vaan pyysin veljeni aina apuun "kelaamaan siihen hyvään biisiin". Muistan hämärästi sen hetken, kun kysyin veljeltäni "kuka tän laulaa" ja hän vastasi kertomalla sen maagisen nimen: Michael Jackson. Silloin 6-vuotiaana en osannut vielä fanittaa, mutta rakkauden kipinä oli syttynyt kytemään, kun se piti julkisestikin ääneen tunnustaa.

Kipinä roihahti kunnolla liekkeihin vasta sitten viitisen vuotta myöhemmi, kun Michael tuli Suomeen esiintymään HIStory kiertueellaan. Telkkarissa promottiin konsertteja ennen näkemättömällä tavalla, eikä kai sen jälkeen ole minkään supertähden konsertteja promottu Suomessa samaan tapaan. TV:stä tuli paljon musavideoita ja muuta Michaeliin liittyvää ohjelmaa, joita katsellessani "hurahdin" lopullisesti MJ-kuumeeseen. En valitettavasti ollut konserteissa: olinhan aika pieni vielä enkä edes uskaltanut pyytää vanhemmiltani lupaa lähteä konserttiin. Niin hurjilta ne konserttivideot näyttivät, että olin varma, etten selviäisi hengissä koko konsertista. Muistan, että harmitti hirveästi, etten ollut paikalla, mutta ajattelin toiveikkaasti, että "sitten kun olen vähän vanhempi, pääsen kyllä konserttiin." Jäin odottamaan uutta kiertuetta.

Ja sitä odotettiinkin 12 vuotta. Michaelin comebackista oltiin huhuiltu jo vuosien mittaan aina silloin tällöin, mutta koska mitään ei ollut ikinä tapahtunut, en osannut ottaa tätä viimeisintäkään juorua tosissani. En ennen kuin sähköpostiini tuli Michael Jackson.comin tiedoitus, että Michael pitäisi lehdistötilaisuuden Lontoon O2-areenalla 5. maaliskuuta 2009 ja kaikki fanit olisivat tervetulleita. Asuin ja opiskelin tuolloin Turussa eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia lähteä Lontooseen niin lyhyellä varoitusajalla. Olikohan edes viikkoakaan aikaa varautua siihen... No anyway, katsoin lehdistötilaisuuden kotona. Olin kääntänyt tv:n jollekin (olikohan MTV) kanavalle ja tietokoneeni olin virittänyt live streamiin. Lehdistötilaisuus myöhästyi monta tuntia. Juoksin koulusta kotiin odottamaan sitä. Ystäväni heittivät lumipalloja ikkunaan ja kyselivät lähtisikö jumpalle mukaan. Koska mitään ei ollut vielä kuulunut, en tietenkään lähtenyt. Odotus tuntui loputtomalta, mutta sitten yhtäkkiä se lähetys alkoi. Samaan aikaan telkkarista ja tietokoneelta. Tunne oli epätodellinen. Kääntelin päätäni telkkarin ja tietokoneen välillä epäuskoisena. Juuri nyt, juuri tällä samalla hetkellä Michael oli olemassa 1700 kilometrin päässä minusta. Tämän lähemmäs en koskaan tietoisesti päässyt idoliani "livenä". Michael oli niin hyvännäköinen iloisena noustessaan lavalle. Eihän häntä voinut olla rakastamatta. Hän aloittaa puheensa rakkauden tunnustuksella faneille: I love you so much. Korviin on jäänyt kaikumaan ne kuuluisat sanat: I'll be performing the songs my fans wanna hear. But this is it, this is the final curtain call, ok? See you in July! (Esitän ne laulut mitä fanini haluavatkin kuulla. Mutta se on tässä, tämä on viimeinen kerta, ok? Nähdään heinäkuussa!) Lehdistötilaisuus oli hetkessä ohi.

Aluksi ilmoitettiin vain 10 keikasta ja oli heti pakko mennä googlaamaan paljonko se tekee henkilöissä. O2-areenalle mahtuu kerralla noin 20 000 x 10 = vain vaivaiset 200 000 ihmistä ehtisivät nähdä Michaelin ja itkuhan siitä pääsi, kun tajusin, miten hankalaa lippuja on saada. Ennakkomyynti alkoi kauhealla vauhdilla, heti seuraavalla viikolla 11.3. tulivat liput myyntiin. Rahattomana opiskelijana ei muuta kuin samantien opintolaina hakemus menemään, että saadaan tytölle matkarahat.

Kaverini palasivat jumppatunnilta ja heittivät taas lumipallolla ikkunaani. Avasin sen, enkä saanut sanaa suustani. Tytöt taisivat kysyä vain, että noh, tekeekö se comebackin ja itkua nieleskellen pystyin vain nyökkäämään. Tytöt tulivat sisälle halimaan. Olin samalla NIIN ONNELLINEN ja samalla NIIN SURULLINEN sillä 200 000 ihmistä on Michael Jacksonin keikalle TODELLA vähän. Muistan ikuisesti ystäväni (tiedät kuka olet;) tokaisun, kun hän taputti minua polvelle ja sanoi "Kyllä me Piia sulle ne liput hommataan". Ja niinhän ne hommattiinkin! Seuraavalla viikolla istuimme hyvien ystävieni, opiskelutovereideni kanssa koulumme tietokoneilla heti aamusta, joista kaksi ruksutti yhtä aikaa minulle lippuja konsertteihin. Sain liput yllättävän nopeasti, lähes samalla hetkellä molemmilla koneilla oli 4 lippua tarjolla. Mutta maksamisen kanssa tuli suuria ongelmia: minulla oli miesystäväni luottokortti mukana, muttei pankkitunnuksia. Soitin hätäisen puhelun miehelleni, jolla ei ollut pankkitunnuksia töissä mukana. Paniikki, ahdistus, suru, suuren suuri harmitus ja vihastus olivat sen hetkisiä tunteita. Ystäväni alkoi äkkiä kaivaa omaa luottokorttiaan ostaakseen liput, mutta koulujen koneiden evästeet estivät meitä jatkamasta eteenpäin ostossa. Murruin. Tunne oli KA-MA-LA! Mutta sitten sain tekstiviestin fanikaverilta, joka oli samaan aikaan lippuja metsästämässä: 4 lippua ostettu!!!!! Kyynelsilmin kirjoitin hänelle viestiä varmistaakseen asian, koska en aluksi uskonut sitä. Jälkikäteen hän on sanonut, että häntä ärsytti suunnattomasti se, etten uskonut häntä. :D Kun asia varmistui, murruin ilosta täysin. Olin maailman onnellisin ihminen sillä hetkellä. Minulla oli liput Michael Jacksonin konserttiin.

Ei varmasti tarvitse kerrata sitä, miten tämän kaiken kanssa loppujen lopuksi kävi.

Faniuteni on välillä palanut isommalla ja välillä pienemmällä liekillä. 2000-luvun alkupuolella mukaan astui Elvis-fanius, jolloin keskityin enemmän siihen. Michael-levyt eivät muutamaan vuoteen kovin usein soineet levysoittimessani. Michael on koko ajan kuitenkin kulkenut mukana vaikka hiljaisempia kausia onkin ollut. 2000-luvun puolivälin jälkeen, ehkä vuosien 2006-2007 paikkeilla, MJ-fanius alkoi hiljalleen nostaa päätänsä ja tässä sitä nyt taas ollaan. Michael kuoli legendana, kesken ison comeback-suunnitelmiensa, mutta hänen muistonsa ei ikinä kuole. Me fanit pidämme sitä yllä.

Tunnen olevani suuressa kiitollisuudenvelassa Michaelille kaikista ihanista faniuden hetkistä, hyvistä ystävistä, joihin olen hänen kauttaan tutustunut ja siitä kaikesta ilosta mitä hän on lauluillaan, tanssillaan ja pelkällä olemassa olollaan saanut aikaan. Se kiitollisuudenvelka ajaa minua järjestämään Michael Jackson -tapahtumia, kuten esimerkiksi Thrill The Worldia taas tänäkin vuonna yhdessä muiden fanien kanssa. Maksamme sitä velkaa takaisin, mitä Michael meille vuosia antoi, mutta emme koskaan voi olla riittävän kiitollisia hänelle. Jos fanit huusivat rakastavansa Michaelia, oli hänellä tapana aina todeta "I love you more". Hän rakasti meitä aina enemmän, hän oli hyvä faneilleen, hän halusi antaa meille parastaan. Ja meidän velkamme on pitää hänen mainetta ja kunniaa yllä vielä hänen kuolemansakin jälkeen.

Teen sitä ilo mielin, koska "mie rakastan Maikköl Jaksonii".


Olisi kiva kuulla muiden Michael-fanien tarinoita siitä, miten teistä tuli faneja. Kirjoitelkaa kommentteihin :)

Thrill The World 2012 Tampere

Tänä vuonna kyseinen tanssitapahtuma järjestetään Tampereella, olen itse mukana järjestäjäporukassa.

Kyseessä on siis maailmanlaajuinen tapahtuma, jossa tanssitaan Michael Jacksonin Thriller-tanssi samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään lauantaina 27.10. klo 22.00 Suomen aikaa.

Järjestämme Tampereella myös tanssiharjoituksia joihin tanssia voi tulla opettelemaan, vaikka sen oppii myös helposti netistä opetusvideoista. Kaikki tarvittava tieto löytyy nettisivuiltamme. Liittykää mukaan myös Facebook-tapahtumaan.

Itse olen osallistunut tapahtumaan kaksi kertaa, vuosina 2009 ja 2010 olin myös mukana järjestäjäporukoissa. Pääsimme silloin Tampereen tapahtumalla kirjoihin ja kansiin, kun Otavan kustantama Mitä Missä Milloin Junior 2012 -kirja painoi meistä sinne maininnan kuvan kera.

Viime vuonna olin valitettavasti kipeä ja tanssit jäivät harmikseni välistä. Mutta tänä vuonna lupaan olla iskussa! Ja pääsen vihdoin käyttämään viime vuodelle suunnittelemani uuden asun.

Thrill The World-muistoja on luettavissa blogistani, postaukseen voit lukea TÄÄLTÄ.

KAIKKI MUKAAN ZOMBEILEMAAN! Siitä tulee varmasti hauskaa! :)

Matkamuistoja Losista, osa 5

 

Perjantai 29.6. ja matka lähestyi uhkaavasti loppuaan. Meillä olisi kuitenkin luvassa vielä kokonainen päivä Neverlandissa. Michaelin pitkäaikainen koti, Neverland, jossa hän asui 80-luvun lopulta 2000-luvun puoliväliin, sijaitsee kolmen tunnin ajomatkan päässä Los Angelesista pohjoiseen Los Olivos nimisessä pikkukylässä keskellä maaseudun rauhaa. Neverlandiin ei pääse sisälle, se ei ole auki yleisölle, eikä siellä ole juuri muuta kuin Michaelin rakennukset tyhjillään. Pihan kukkaistutukset olivat kauan hoitamatta, kunnes Michaelin kuoleman jälkeen ne kunnostettiin. Heti porttien sisäpuolella on vartijoiden koppi, jossa vartijat päivystävät yötä päivää. Eräs vartijoista oli palkattu paikalle juuri ennen Michaelin kuolemaa, eikä hän ollut ehtinyt nähdä pomoaan ollenkaan. Vartijoilla olisi varmasti ollut kerrottavanaan monia muistoja työajoistaan Neverlandin tilalla. Itse keskityin paikalla olemiseen niin kovasti, etten harmikseni tajunnut käyttää tilaisuutta hyväkseni ja jututtaa heitä enemmän.

Paikalliset fanit olivat järjestäneet kuolinpäivän aikoihin helikopterilentoja tilan yli, joilla pääsi ihastelemaan Neverlandin maisemia yläilmoista. Kuolinpäivän ja kaiken muun härdellin aikaan emme olleet paikalla, sillä halusimme tulla omalla porukalla paikalle sellaisena päivänä, jolloin tilalla ei olisi muuta hulinaa. Kirjotin Forest Lawnilla 25. päivä kortin Michaelille, mikä monien muiden korttien kanssa tullaan hautaamaan Neverlandin maaperään. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuntuu itsestäni erittäin ihanalta ajatukselta. Koska en itse vielä päässyt sisälle Neverlandiin, tulee siellä olemaan joku osa minua tuon kortin muodossa. Olisi upeaa, jos Neverland myöhemmin avattaisiin yleisölle kuten Elviksen Graceland, vielä sitä ei kuitenkaan olla tekemässä, joten käynti porteilla oli iso kokemus tässä vaiheessa.

Maisemat vaihtuivat kolmen tunnin ajomatkalla merenrannasta vuoriston kautta kuivaan peltomaisemaan.

Ensin pysähdyimme Los Olivoksen kylän keskuksessa, jossa oli yksi pikkuruinen ruokakauppa, pieniä putiikkeja ja viininmaistelupaikkoja. Täältä ostimme kaikki itsellemme kortit, jotka kirjoitimme myöhemmin porteilla ja lähetimme illalla itsellemme.

Paikkana Neverland on erittäin rauhallinen ja kaunis. Peaceful kuvaa englanniksi paikkaa hyvin: se on täynnä rauhaa. Se on kaukana kaupungin hälinästä syrjäisessä vuoristossa. Kukkulat ympäröivät Neverlandin taloja niin hyvin, että kuulemma ylös vuorelle ajaessakaan niistä ei näe vilaustakaan. Täydellinen pakopaikka Michaelille, oma maailmansa kaiken rauhan keskellä.

  

Noista "yksityisalue - ei rajanylitystä, häiriköijiä rangaistaan" -kylteistä huolimatta eräät paikalliset naiset kertoivat, että olivat joskus ylittäneet aidan ja pinkoneet Michaelin maille (silloin kun herra ei enää asunut siellä). He sanoivat juosseensa kauan, kunnes jonkun kukkulan takaa näkivät päärakennuksien kattoja. Silloin heillä kuulemma meni pupu pöksyyn ja he pinkoivat takaisin samoja jälkiään, mutta kertoivat, että rakennukset olivat todella kaukana tieltä.

En tiedä pystyykö ei-fanit ikinä ymmärtämään sitä tunnetta miltä tuolla tuntui olla. Siellä olin lähellä Michaelia. Vaikka konkreettisesti olin ollut lähempänäkin, Forest Lawnilla, mutta kun Neverland on Michael; Michael oli siellä Peter Pan omassa Mikä-mikä-maassaan. Michael eli siellä pitkään ja nautti elämästään. Valitettavasti Neverlandiin jäi ikävä tahra perättömien *enedessanositäsanaa*-epäilyjen takia, mutta silti se paikka iso osa Michaelia ja tulee aina olemaan.

Itseäni harmitti, etten ollut tajunnut tehdä niin kuin jotkut: tuoda vanhaa unileluani tai yöpaitaa käymään Neverlandissa, jolloin paikkaa olisi voinut aina muistella niihin käpertyessään. Ihana ajatus. Keräsin talteen pari kiveä, joista toinen on sydämen muotoinen. Lähetin itselleni myös Los Olivoksen kylästä ostaman postikortin välissä pari lehteä Neverlandin portin puista.

Portti aukesi pari kertaa, kun työntekijöitä ajoi sisään ja ulos.

Olimme ostaneet Losista asti piknik-tarpeet kylmälaukkuun ja nautimme ne paikan päällä. Koska noilla leveyspiireillä nurmikko ei kasva vihreänä ilman kastelua, oli nurmialueet portin luona varustettu sadettimilla. Laitoimme musan soimaan ja samalla kun asettelimme piknik-tarpeita nurmikolle, mietimme ettei vaan nuo sadettimet alkaisi pian sadettaa juuri tässä. Noh, olisihan se pitänyt arvata, hetken siinä istuimme kunnes tuli tytöille äkkilähtö. Onneksi selvisimme säikähdyksellä ja märillä vaatteilla eikä kamerat kastuneet. Vartijat sammuttivat sadettimet äkkiä kiljahdukset kuultuaan ja huutelivat vielä anteeksipyyntöjä perään. Ne olivat kuulemma ajastimella. Aijaa... ;)

Vietimme porteilla siis koko päivän. Näimme paljon eläimiä: kauniita lintuja, maaoravia puikkelehtivan koloihinsa, kotkan kiertelevän sinisellä taivaalla Neverlandin porttien yllä, sisiliskon paistattelemassa päivää aidalla, peuran läheisellä pellolla ja illan hämärtyessä lepakot puikkelehtivat puiden yllä. Ehkä sykähdyttävin näky oli kojootti, joka jolkotteli vähän matkan päässä tiellä hämärtyvässä illassa.

Aloimme illan mittaan olla jo paikallinen nähtävyys. Ihmiset kävivät vastapäisen tilan juhlista katsomassa meitä, suomalaisia Michael-faneja. He rupattelivat meidän kanssa pääosin Michaelista. Yleensä he muistelivat meille Michaelin kuolinpäivää ja millaista porteilla silloin oli. Välillä autoja ajoi ohi, osa pysähteli ja osa turisteista tuli kuvaamaan portit, mutta lähtivät pian pois. Eräs auto pysähtyi joksikin aikaa portin luokse ja autoradiosta alkoi soida Thriller. Mikäs sen hienompi paikka tanssia kyseinen biisi kuin Neverland. Volaa kovemmalle ja tytöt tanssimaan. Saimme muutamia muitakin katselijoita ja pariskunta autossa oli niin haltioissaan, että tulivat halaamaan kaikki läpi tanssin jälkeen.

Katsoimme yhdessä auringonlaskun ja odotimme, että yötaivaan ensimmäiset tähdet syttyisivät loistamaan. Nyt olimme katselleen niitä samoja tähtiä, mitä Michaelkin usein katseli omasta kiipeilypuustaan (Giving Tree) Neverlandissaan. Päivä oli onnellinen.



Viimeinen matkapäivä valkeni kirkkaana, niinkuin kaikki aamut tähän asti. Ensimmäisenä kohteena oli Encinon kaupungin osa ja Hayvenhurstin talo, johon Jacksonien perhe muutti Garysta Los Angelesiin tullessaan. Michael asui siellä siihen asti, kunnes osti Neverlandin ja Michaelin vanhemmat ja lapset asuivat siellä vielä jonkin aikaa MJ:n kuoleman jälkeen. Hayvenhurstin porteilla oli joitain fanien jättämiä kortteja vieläkin. Talosta sain osittain kuvan aidan alitse.

 Hayvenhurstin lähikauppa myi tutunnäköisiä Panda-karkkeja. Ovatkohan Michaelin lapsetkin shoppailleet noita vielä Encinossa asuessaan?

Encinosta menimme Carolwood drivelle, jossa sijaitsi Michaelin viimeinen koti, jonne hän kuoli 25.6.2009. Tämä paikka oli matkan ainoa epämiellyttävä kohde. Mahassa muljahti, kun saavuimme paikalle ja nousimme autosta ulos. Porteilla ollessa pystyi ajattelemaan vain ja ainoastaan sitä videokuvaa, jossa ambulanssi peruuttaa pois Michael kyydissään. Pari paikallista fania tuli porteille samaan aikaan (ihastelivat mm. Michael-tatuointiani ja ottivat siitä kuvan). Toinen miehistä kertoi käyvänsä vasta nyt ensimmäistä kertaa talolla. Hän totesi, ettei ollut pystynyt tulemaan paikalle ennen tätä ja tälläkin kertaa hän silmin nähden liikuttui, kuten me muutkin. Hän myös kertoi päässeensä nuorena Neverlandiin ja kätelleensä Michaelia. Mikä ihana muisto!

Michaelin talo takapuolelta, jota vastapäätä olivat Elviksen entisen Losin talon portit. Lisa-Marie kertoi Oprahin haastattelussa MJ:n kuoleman jälkeen ettei ollut uskoa talojen sijaitsevan näin lähekkäin. Hän oli viettänyt pienenä paljon aikaa talolla isänsä kanssa.

Forest Lawnilla kävimme vielä toistamiseen. Tällä kertaa pääsimme haudan ovelle asti. Vietin siinä pitkän tovin vain tuijottelemalla lasiovesta sisään. Sisällä oli pimeää, mutta takaseinän lasi-ikkunan kautta kajasti sen verran valoa, jotta Michaelin hautapaasin erotti pimeydestä. Ja mitä pidempään tuijotti, sitä paremmin silmä tottui pimeään. Seisoin siinä pitkään tuijottaen näkymää, jotta se palaisi verkkokalvoilleni vielä vuosien päästä tämän matkan jälkeen. Muistan sen näkymän vieläkin terävästi. Eräs vanhempi fani tuli myös oven luokse kyynelehtien. Halasimme toisiamme. Hän sanoi, että oli jo ajamassa pois Los Angelesista kotiinsa, muttei voinut ajaa Forest Lawnin ohi käymättä vielä kerran Michaelin luona jättämässä hyvästejä. Siinä olimme yhdessä, eri ikäiset ihmiset eri puolilta maailmaa ja surimme samaa ihmistä.

Jätin vielä kirjeen ovimaton alle, sama kirje jonka olin 2009 vienyt O2-areenalle Lontooseen Michaelin konserttien aloituspäivänä. Viimeinen kirjeeni Michaelille. Nyt se oli vihdoin oikeassa paikassa.

Oli aika lähteä kotiin. Kaiken tämän kokemani jälkeen, en voi kuin kiittää kanssamatkustajia, rakkaita ystäviäni. Matka oli unohtumaton ja ainutlaatuinen. Oli ihana kokea se juuri teidän kanssa. Kiitos Michaelille, sillä ilman häntä en tuntisi teitä. Hän on erittäin suuri osa elämääni, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Häneltä olen saanut paljon ja hänelle olen paljon velkaa. Ensirakkauteni ja inspiraationi. Maailman kaunein ihminen. Michael Joseph Jackson.

Kiitos Michael, että olit! I love you more.

Matkamuistoja Losista, osa 4

Ensimmäisenä täytyy pahoitella, sillä huijasin teitä viimeeksi. Ei matkaa ole enää viittä päivää jäljellä, vaan kolme. Kirjoitan tähän osaan Disneyland-päivästämme, ja viimeisen osan kirjoitan kahdesta viimeisestä päivästä, jolloin vierailimme Neverlandissa ja Michaelin haudalla. 

Torstaina 28.6. oli Disneyland-päivä, jonka kovin juttu meille oli tietysti Captain EO esitettynä alkuperäisessä teatterissaan. Kuka ei vielä tiedä mikä Captain ja mikä EO, kertoo Wikipedia lyhyesti myös suomeksi mistä on kyse. Osa meidän porukasta, itseni mukaan lukien, oli nähnyt sen jo Pariisissa vuonna 2010 filmin palattua Disneyland-puistoihin. Ja nyt oli viimeiset hetken nähdä se, sillä EO on poistumassa Disneylandeista jälleen. Liian pian tosin, vaikka ymmärrän ettei se ole viimeisintä teknologiaa eikä sen takia ehkä vetoa ihmisiin nykypäivänä, mutta onhan se sentään ensimmäinen Disneyn 3- tai itseasiassa 4D-leffa (penkit liikkuvat ja vettä roiskuu naamalle) ja onhan pääosissa sentään Michael Jackson! Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Michael-faneina oli tietysti käytävä lentelemässä Peter Pan-laitteessa, joka jumitti ikävästi juuri ennen meidän menoa ja saatiin hetki jonotella, onneksi varjossa kuitenkin, sillä päivä oli jälleen kirkas ja paahteinen. Onneksi mittari kesti kuitenkin koko matkan ajan inhimillisissä lukemissa, max. kolmenkympin hujakoilla, mutta jo itse toisena matkapäivänä olkapääni poltettuani ei tehnyt mieli polttaa itseään enempää. Aurinko kun paahtaa noilla leveyspiireillä vähän ankarammin, kuin meillä Suomessa.

Alimmaisessa kuvassa taustalla näkyvä kivi, pätkä siltaa ja seuraavan kuvan suihkulähde liittyvät myös Michaeliin. Alla on video Disneylandin 25-vuotisjuhlista, joissa Michael laulaa Wish Upon A Starin tuon kiven päällä ja hengailee muutenkin näissä linnan läheisissä maisemissa.

 Suihkulähde vilahtaa Michaelin selän takaa, kun hän kävelee pois päin sillalta.

Toinen Michaelin lempilaite oli nimeltään It's a small world, johon osa porukasta meni, mutta itse jäin kaverin kanssa seuraamaan juuri alkanutta Disney-paraatia. 

Paraatissa nähtiin mm. Ariel, prinsessoja sekä Peter Pan, Kapteeni Koukku ja Helinä Keiju.

Vierailin Los Angelesin Disneylandissa ensimmäistä kertaa vuonna 2007, kun olimme matkalla Elvis-fanien kanssa. Silloin uutena laitteena oli juuri avattu Nemoa etsimässä sukellusveneseikkailu. Sen halusin mennä nyt katsastamaan, koska jonot olivat viisi vuotta sitten aivan järkyttävän pitkät upouuteen laitteeseen enkä silloin ehtinyt aikataulutuksen takia jonotella. Nemo oli kyllä tämän viiden vuoden odottamisen arvoinen kokemus. Sen enempää en ala laitteita kuvailemaan, sanon vain, että käykää hyvät ihmiset edes kerran elämässä Kalifornian Disneylandissa!

Olimme ostaneet yhden päivän lipun kahteen puistoon, koska muutamaa viikkoa aikaisemmin viereinen Disney California Adventure Park oli jälleen auennut pitkien kunnostustöiden jälkeen. Siellä oli muutama hurjempi laite, johon itse nössönä en uskaltanut lähteä (mm. Tower of Terror ja House of Horror). Adventure Parkin laitteet ja paraati olivat pääasiassa Disney-Pixar -leffojen hahmoista. Vaikka hengailimme aamusta iltaan Disneyn alueella, ei se todellakaan riittänyt kahdessa puistossa vierailuun. Tänne pitää tulla joskus vielä kerran uudestaan paremmalla ajalla. 2007 emme edes käyneet Adventure Parkin puolella, joten niin paljon jäi näkemättä tälläkin reissulla. Ehkä seuraavalla kerralla pitää varata molempiin puistoihin kokonainen päivä aikaa.

Adventure Parkin pääkatu. Jatkuuko se loputtomiin vai onko kyseessä optinen harha?

Hahmoja Pixar-paraatista. Alla muutamia lempihahmojani Ötökän elämää -elokuvasta: Heimlich, Flik ja murkkuja sekä "oksa jolla silmämunat".  

Adventure Parkin puolella vierailu varmistui heti, kun sieltä löytyi yksi maailman parhaimmista huvipuistolaitteista: Ariel's Undersea Adventure. Meitä oli joukossa ainakin kaksi erittäin kovan luokan Ariel-fania, joten sinne oli päästävä!

Pieni merenneito tarina lyhykäisyydessään oli uskomaton kokemus! Aivan kuin olisi itse ollut elokuvassa mukana: hahmot liikkuivat niin sulavasti ja näyttivät aidoilta Ariel-elokuvan hahmoilta. Tässä video, jossa alkuperäisen Arielin ja Ursulan ääninäyttelijät kommentoivat laitetta. 

Eihän tuota laitetta päässyt itkemättä läpi sitten millään. Eikä se kyllä jättänyt muitakaan kylmiksi. Itselleni Ariel - Pieni merenneito on se tärkein Disney-elokuva, jonka vhs on tullut pienenä katsottua puhki asti. Jo silloin lapsena se tarina kosketti kovasti ja Arielin suuri päätös rakkauden tai perheen välillä tuntui jo pienenä liian vaikealta ja ahdistavalta. Suuren suuri pettymys oli huomata, että vuoden 1998 uusintapainos Arielista oli pilattu uusilla ääniraidoilla: laulu- ja vuorosanat sekä melkein kaikki ääninäyttelijät on vaihdettu. Kuulemma alkuperäiset ääniraidat ovat tuhoutuneet, eikä niitä ilmeisesti saa ikinä takaisin. Olen kirjoittanut netissä adressejakin alkuperäisten äänien palauttamiseksi. Luulisi, että nykytekniikalla saisi myös vhs-tason äänen palautettua parempaan kuntoon, mutta valitettavasti sitä ei ole vielä tehty. Itse en ole vuosiin katsonut Arielia, koska sitä aitoa ja alkuperäistä minulla vaan ei ole hyvä tasoisena missään.

Ilta vielä pyörittiin eri porukoilla laitteita läpi. Viimeisimpänä Indiana Jones -ajelu, jonne illan pimeässä jonottaminenkin oli oma elämyksensä. Ehkä matkaväsymystäkin oli havaittavissa, sillä jutut alkoivat olla jo sitä luokkaa, että meitä hivenen tuijotettiin. Unohdettiin ehkä hetkeksi, että apinan matkiminen suomeksi on ymmärrettävää myös muilla kielillä. Keräsimme siis katseita. ;) Muistin vuodesta 2007, että Indiana Jones oli hyvä laite, mutten muistanut, että se oli NOIN hyvä!

Juuri kun pääsimme ulos laitteesta, alkoi Disneyn ilotulitus. Se oli upea, niin upea kaikessa komeudessaan, että itkuunhan sitä piti jälleen pillahtaa. Päivä oli siis kaikin puolin erittäin liikuttava. Sanoin sen aikaisemmin ja sanon sen vielä kerran: menkää hyvät ihmiset käymään siellä, edes kerran elämässä! Itse on pakko päästä sinne ehkä vielä joskus kolmannen kerran uudestaan, nimittäin Adventurelandin illan vesishow jäi näkemättä ja siitä videoita nähtyäni (mm. Ariel-kohtia) olen vahvasti sitä mieltä, että seuraavan kerran päätän Disney-iltani vesishowta katsellen ja kyynelehtien.

Kello oli jo paljon ja paluumatka oli pitkä. Osa nukkui autossamme autuaasti ja itse yritin kirjoittaa iPodin muistioon blogiin tulevaa tekstiä, jonka sitten hotellille päästyäni postasin. Taisin nukahtaa sen seitsemän eri kertaa matkan aikana, mutta teksti tuli kirjoitettua kuitenkin. Iso hatunnosto kuskillemme, että hän jaksoi valvoa ja ajaa meidät jälleen turvallisesti perille. Ajoimme isoilla nopeuksilla isoja valtateitä, mutta kuskimme oli niin rauhallinen ja osaava, ettei tarvinnut yhtään jännittää hänen kyydissään. Ostimmekin yhdessä hänelle lahjaksi Disneylandista erään huivin, jota hän pyöritteli kädessä kuitenkaan sitä ostamatta. Juonikkaat kanssamatkustajat huomasivat tämän ja niinpä se tulisi olemaan meidän kaikkien yhteinen kiitoslahja, jonka annoimme hänelle halien kera Neverlandissa. Mutta siitä lisää seuraavassa ja viimeisessä matkamuisteloissa.