Siitä on jo 20 vuotta...

Oli kesä 1992. Syksyllä 7-vuotta täyttävä ja koulutaipaleensa aloittava Piia oli äitinsä kanssa eräällä mökillä, jossa juhlistettiin äidin valmistumista ammattiin. Muistan tilanteen: oli kaunis, aurinkoinen päivä ja istumme mökin terassilla pöydän ympärillä, kun eräs minua muutaman vuoden vanhempi tyttö kuiskaa korvaani ja kysyy: "Ketä sie rakastat?" Vastasin kuiskaten takaisin: "Älä kerro kenellekkää, mut mie rakastan Maikköl Jaksonii."

Muistan tuon tilanteen elävästi, sillä mitä seuraavaksi tapahtui, oli osaltaan vaikuttamassa tapahtuman ikimuistoisuuteen. Tyttö purskahtaa nauramaan ja huutaa kovaan ääneen: "Hei kaikki, Piia rakastaa Michael Jacksonii!" Kommentti sen ikäisen tytön suusta oli ilmeisesti hivenen poikkeuksellinen, joten se aiheutti hurjan naurunremakan aikuisissa. Tuntui pahalta. Tyttö ei pitänyt lupaustaan olla kertomatta kaikille ja minun rakkaudentunnustukselleni naurettiin. Törkeää! Poistuin suutuspäissäni eri huoneeseen, muistan että siellä oli Rubikin kuutio jota vääntelin suutuksissani uuteen uskoon, niin kauan kunnes äiti tuli lohduttamaan ja hakemaan minut takaisin muiden joukkoon.

Viime yönä unta odotellessa aloin miettiä faniuttani ja sen mukana tuomia iloja ja suruja, kunnes tajusin, että tuosta kaikesta tuli tänä kesänä kuluneeksi tasan 20 vuotta. Miten en ollut ennen tätä tajunnut? Juhlavuoteni siis todellakin kruunasi kesän Losin matka. 20 vuotta myöhemmin olin vihdoin ensirakkauteni luona... en vain ikinä olisi uskonut, että hän olisi siinä vaiheessa jo kuollut.

Faniuden kipinä syttyi siinä vuoden 1992 paikkeilla Black or White biisin kuultuani. Toinen isoveljeni oli nauhoittanut radiosta sen ajan hittejä c-kasetille omaksi "hittikimarakseen" ja yksi niistä oli tämä kappale. En edes osannut käyttää kasettisoitinta, vaan pyysin veljeni aina apuun "kelaamaan siihen hyvään biisiin". Muistan hämärästi sen hetken, kun kysyin veljeltäni "kuka tän laulaa" ja hän vastasi kertomalla sen maagisen nimen: Michael Jackson. Silloin 6-vuotiaana en osannut vielä fanittaa, mutta rakkauden kipinä oli syttynyt kytemään, kun se piti julkisestikin ääneen tunnustaa.

Kipinä roihahti kunnolla liekkeihin vasta sitten viitisen vuotta myöhemmi, kun Michael tuli Suomeen esiintymään HIStory kiertueellaan. Telkkarissa promottiin konsertteja ennen näkemättömällä tavalla, eikä kai sen jälkeen ole minkään supertähden konsertteja promottu Suomessa samaan tapaan. TV:stä tuli paljon musavideoita ja muuta Michaeliin liittyvää ohjelmaa, joita katsellessani "hurahdin" lopullisesti MJ-kuumeeseen. En valitettavasti ollut konserteissa: olinhan aika pieni vielä enkä edes uskaltanut pyytää vanhemmiltani lupaa lähteä konserttiin. Niin hurjilta ne konserttivideot näyttivät, että olin varma, etten selviäisi hengissä koko konsertista. Muistan, että harmitti hirveästi, etten ollut paikalla, mutta ajattelin toiveikkaasti, että "sitten kun olen vähän vanhempi, pääsen kyllä konserttiin." Jäin odottamaan uutta kiertuetta.

Ja sitä odotettiinkin 12 vuotta. Michaelin comebackista oltiin huhuiltu jo vuosien mittaan aina silloin tällöin, mutta koska mitään ei ollut ikinä tapahtunut, en osannut ottaa tätä viimeisintäkään juorua tosissani. En ennen kuin sähköpostiini tuli Michael Jackson.comin tiedoitus, että Michael pitäisi lehdistötilaisuuden Lontoon O2-areenalla 5. maaliskuuta 2009 ja kaikki fanit olisivat tervetulleita. Asuin ja opiskelin tuolloin Turussa eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia lähteä Lontooseen niin lyhyellä varoitusajalla. Olikohan edes viikkoakaan aikaa varautua siihen... No anyway, katsoin lehdistötilaisuuden kotona. Olin kääntänyt tv:n jollekin (olikohan MTV) kanavalle ja tietokoneeni olin virittänyt live streamiin. Lehdistötilaisuus myöhästyi monta tuntia. Juoksin koulusta kotiin odottamaan sitä. Ystäväni heittivät lumipalloja ikkunaan ja kyselivät lähtisikö jumpalle mukaan. Koska mitään ei ollut vielä kuulunut, en tietenkään lähtenyt. Odotus tuntui loputtomalta, mutta sitten yhtäkkiä se lähetys alkoi. Samaan aikaan telkkarista ja tietokoneelta. Tunne oli epätodellinen. Kääntelin päätäni telkkarin ja tietokoneen välillä epäuskoisena. Juuri nyt, juuri tällä samalla hetkellä Michael oli olemassa 1700 kilometrin päässä minusta. Tämän lähemmäs en koskaan tietoisesti päässyt idoliani "livenä". Michael oli niin hyvännäköinen iloisena noustessaan lavalle. Eihän häntä voinut olla rakastamatta. Hän aloittaa puheensa rakkauden tunnustuksella faneille: I love you so much. Korviin on jäänyt kaikumaan ne kuuluisat sanat: I'll be performing the songs my fans wanna hear. But this is it, this is the final curtain call, ok? See you in July! (Esitän ne laulut mitä fanini haluavatkin kuulla. Mutta se on tässä, tämä on viimeinen kerta, ok? Nähdään heinäkuussa!) Lehdistötilaisuus oli hetkessä ohi.

Aluksi ilmoitettiin vain 10 keikasta ja oli heti pakko mennä googlaamaan paljonko se tekee henkilöissä. O2-areenalle mahtuu kerralla noin 20 000 x 10 = vain vaivaiset 200 000 ihmistä ehtisivät nähdä Michaelin ja itkuhan siitä pääsi, kun tajusin, miten hankalaa lippuja on saada. Ennakkomyynti alkoi kauhealla vauhdilla, heti seuraavalla viikolla 11.3. tulivat liput myyntiin. Rahattomana opiskelijana ei muuta kuin samantien opintolaina hakemus menemään, että saadaan tytölle matkarahat.

Kaverini palasivat jumppatunnilta ja heittivät taas lumipallolla ikkunaani. Avasin sen, enkä saanut sanaa suustani. Tytöt taisivat kysyä vain, että noh, tekeekö se comebackin ja itkua nieleskellen pystyin vain nyökkäämään. Tytöt tulivat sisälle halimaan. Olin samalla NIIN ONNELLINEN ja samalla NIIN SURULLINEN sillä 200 000 ihmistä on Michael Jacksonin keikalle TODELLA vähän. Muistan ikuisesti ystäväni (tiedät kuka olet;) tokaisun, kun hän taputti minua polvelle ja sanoi "Kyllä me Piia sulle ne liput hommataan". Ja niinhän ne hommattiinkin! Seuraavalla viikolla istuimme hyvien ystävieni, opiskelutovereideni kanssa koulumme tietokoneilla heti aamusta, joista kaksi ruksutti yhtä aikaa minulle lippuja konsertteihin. Sain liput yllättävän nopeasti, lähes samalla hetkellä molemmilla koneilla oli 4 lippua tarjolla. Mutta maksamisen kanssa tuli suuria ongelmia: minulla oli miesystäväni luottokortti mukana, muttei pankkitunnuksia. Soitin hätäisen puhelun miehelleni, jolla ei ollut pankkitunnuksia töissä mukana. Paniikki, ahdistus, suru, suuren suuri harmitus ja vihastus olivat sen hetkisiä tunteita. Ystäväni alkoi äkkiä kaivaa omaa luottokorttiaan ostaakseen liput, mutta koulujen koneiden evästeet estivät meitä jatkamasta eteenpäin ostossa. Murruin. Tunne oli KA-MA-LA! Mutta sitten sain tekstiviestin fanikaverilta, joka oli samaan aikaan lippuja metsästämässä: 4 lippua ostettu!!!!! Kyynelsilmin kirjoitin hänelle viestiä varmistaakseen asian, koska en aluksi uskonut sitä. Jälkikäteen hän on sanonut, että häntä ärsytti suunnattomasti se, etten uskonut häntä. :D Kun asia varmistui, murruin ilosta täysin. Olin maailman onnellisin ihminen sillä hetkellä. Minulla oli liput Michael Jacksonin konserttiin.

Ei varmasti tarvitse kerrata sitä, miten tämän kaiken kanssa loppujen lopuksi kävi.

Faniuteni on välillä palanut isommalla ja välillä pienemmällä liekillä. 2000-luvun alkupuolella mukaan astui Elvis-fanius, jolloin keskityin enemmän siihen. Michael-levyt eivät muutamaan vuoteen kovin usein soineet levysoittimessani. Michael on koko ajan kuitenkin kulkenut mukana vaikka hiljaisempia kausia onkin ollut. 2000-luvun puolivälin jälkeen, ehkä vuosien 2006-2007 paikkeilla, MJ-fanius alkoi hiljalleen nostaa päätänsä ja tässä sitä nyt taas ollaan. Michael kuoli legendana, kesken ison comeback-suunnitelmiensa, mutta hänen muistonsa ei ikinä kuole. Me fanit pidämme sitä yllä.

Tunnen olevani suuressa kiitollisuudenvelassa Michaelille kaikista ihanista faniuden hetkistä, hyvistä ystävistä, joihin olen hänen kauttaan tutustunut ja siitä kaikesta ilosta mitä hän on lauluillaan, tanssillaan ja pelkällä olemassa olollaan saanut aikaan. Se kiitollisuudenvelka ajaa minua järjestämään Michael Jackson -tapahtumia, kuten esimerkiksi Thrill The Worldia taas tänäkin vuonna yhdessä muiden fanien kanssa. Maksamme sitä velkaa takaisin, mitä Michael meille vuosia antoi, mutta emme koskaan voi olla riittävän kiitollisia hänelle. Jos fanit huusivat rakastavansa Michaelia, oli hänellä tapana aina todeta "I love you more". Hän rakasti meitä aina enemmän, hän oli hyvä faneilleen, hän halusi antaa meille parastaan. Ja meidän velkamme on pitää hänen mainetta ja kunniaa yllä vielä hänen kuolemansakin jälkeen.

Teen sitä ilo mielin, koska "mie rakastan Maikköl Jaksonii".


Olisi kiva kuulla muiden Michael-fanien tarinoita siitä, miten teistä tuli faneja. Kirjoitelkaa kommentteihin :)

Thrill The World 2012 Tampere

Tänä vuonna kyseinen tanssitapahtuma järjestetään Tampereella, olen itse mukana järjestäjäporukassa.

Kyseessä on siis maailmanlaajuinen tapahtuma, jossa tanssitaan Michael Jacksonin Thriller-tanssi samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään lauantaina 27.10. klo 22.00 Suomen aikaa.

Järjestämme Tampereella myös tanssiharjoituksia joihin tanssia voi tulla opettelemaan, vaikka sen oppii myös helposti netistä opetusvideoista. Kaikki tarvittava tieto löytyy nettisivuiltamme. Liittykää mukaan myös Facebook-tapahtumaan.

Itse olen osallistunut tapahtumaan kaksi kertaa, vuosina 2009 ja 2010 olin myös mukana järjestäjäporukoissa. Pääsimme silloin Tampereen tapahtumalla kirjoihin ja kansiin, kun Otavan kustantama Mitä Missä Milloin Junior 2012 -kirja painoi meistä sinne maininnan kuvan kera.

Viime vuonna olin valitettavasti kipeä ja tanssit jäivät harmikseni välistä. Mutta tänä vuonna lupaan olla iskussa! Ja pääsen vihdoin käyttämään viime vuodelle suunnittelemani uuden asun.

Thrill The World-muistoja on luettavissa blogistani, postaukseen voit lukea TÄÄLTÄ.

KAIKKI MUKAAN ZOMBEILEMAAN! Siitä tulee varmasti hauskaa! :)

Matkamuistoja Losista, osa 5

 

Perjantai 29.6. ja matka lähestyi uhkaavasti loppuaan. Meillä olisi kuitenkin luvassa vielä kokonainen päivä Neverlandissa. Michaelin pitkäaikainen koti, Neverland, jossa hän asui 80-luvun lopulta 2000-luvun puoliväliin, sijaitsee kolmen tunnin ajomatkan päässä Los Angelesista pohjoiseen Los Olivos nimisessä pikkukylässä keskellä maaseudun rauhaa. Neverlandiin ei pääse sisälle, se ei ole auki yleisölle, eikä siellä ole juuri muuta kuin Michaelin rakennukset tyhjillään. Pihan kukkaistutukset olivat kauan hoitamatta, kunnes Michaelin kuoleman jälkeen ne kunnostettiin. Heti porttien sisäpuolella on vartijoiden koppi, jossa vartijat päivystävät yötä päivää. Eräs vartijoista oli palkattu paikalle juuri ennen Michaelin kuolemaa, eikä hän ollut ehtinyt nähdä pomoaan ollenkaan. Vartijoilla olisi varmasti ollut kerrottavanaan monia muistoja työajoistaan Neverlandin tilalla. Itse keskityin paikalla olemiseen niin kovasti, etten harmikseni tajunnut käyttää tilaisuutta hyväkseni ja jututtaa heitä enemmän.

Paikalliset fanit olivat järjestäneet kuolinpäivän aikoihin helikopterilentoja tilan yli, joilla pääsi ihastelemaan Neverlandin maisemia yläilmoista. Kuolinpäivän ja kaiken muun härdellin aikaan emme olleet paikalla, sillä halusimme tulla omalla porukalla paikalle sellaisena päivänä, jolloin tilalla ei olisi muuta hulinaa. Kirjotin Forest Lawnilla 25. päivä kortin Michaelille, mikä monien muiden korttien kanssa tullaan hautaamaan Neverlandin maaperään. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuntuu itsestäni erittäin ihanalta ajatukselta. Koska en itse vielä päässyt sisälle Neverlandiin, tulee siellä olemaan joku osa minua tuon kortin muodossa. Olisi upeaa, jos Neverland myöhemmin avattaisiin yleisölle kuten Elviksen Graceland, vielä sitä ei kuitenkaan olla tekemässä, joten käynti porteilla oli iso kokemus tässä vaiheessa.

Maisemat vaihtuivat kolmen tunnin ajomatkalla merenrannasta vuoriston kautta kuivaan peltomaisemaan.

Ensin pysähdyimme Los Olivoksen kylän keskuksessa, jossa oli yksi pikkuruinen ruokakauppa, pieniä putiikkeja ja viininmaistelupaikkoja. Täältä ostimme kaikki itsellemme kortit, jotka kirjoitimme myöhemmin porteilla ja lähetimme illalla itsellemme.

Paikkana Neverland on erittäin rauhallinen ja kaunis. Peaceful kuvaa englanniksi paikkaa hyvin: se on täynnä rauhaa. Se on kaukana kaupungin hälinästä syrjäisessä vuoristossa. Kukkulat ympäröivät Neverlandin taloja niin hyvin, että kuulemma ylös vuorelle ajaessakaan niistä ei näe vilaustakaan. Täydellinen pakopaikka Michaelille, oma maailmansa kaiken rauhan keskellä.

  

Noista "yksityisalue - ei rajanylitystä, häiriköijiä rangaistaan" -kylteistä huolimatta eräät paikalliset naiset kertoivat, että olivat joskus ylittäneet aidan ja pinkoneet Michaelin maille (silloin kun herra ei enää asunut siellä). He sanoivat juosseensa kauan, kunnes jonkun kukkulan takaa näkivät päärakennuksien kattoja. Silloin heillä kuulemma meni pupu pöksyyn ja he pinkoivat takaisin samoja jälkiään, mutta kertoivat, että rakennukset olivat todella kaukana tieltä.

En tiedä pystyykö ei-fanit ikinä ymmärtämään sitä tunnetta miltä tuolla tuntui olla. Siellä olin lähellä Michaelia. Vaikka konkreettisesti olin ollut lähempänäkin, Forest Lawnilla, mutta kun Neverland on Michael; Michael oli siellä Peter Pan omassa Mikä-mikä-maassaan. Michael eli siellä pitkään ja nautti elämästään. Valitettavasti Neverlandiin jäi ikävä tahra perättömien *enedessanositäsanaa*-epäilyjen takia, mutta silti se paikka iso osa Michaelia ja tulee aina olemaan.

Itseäni harmitti, etten ollut tajunnut tehdä niin kuin jotkut: tuoda vanhaa unileluani tai yöpaitaa käymään Neverlandissa, jolloin paikkaa olisi voinut aina muistella niihin käpertyessään. Ihana ajatus. Keräsin talteen pari kiveä, joista toinen on sydämen muotoinen. Lähetin itselleni myös Los Olivoksen kylästä ostaman postikortin välissä pari lehteä Neverlandin portin puista.

Portti aukesi pari kertaa, kun työntekijöitä ajoi sisään ja ulos.

Olimme ostaneet Losista asti piknik-tarpeet kylmälaukkuun ja nautimme ne paikan päällä. Koska noilla leveyspiireillä nurmikko ei kasva vihreänä ilman kastelua, oli nurmialueet portin luona varustettu sadettimilla. Laitoimme musan soimaan ja samalla kun asettelimme piknik-tarpeita nurmikolle, mietimme ettei vaan nuo sadettimet alkaisi pian sadettaa juuri tässä. Noh, olisihan se pitänyt arvata, hetken siinä istuimme kunnes tuli tytöille äkkilähtö. Onneksi selvisimme säikähdyksellä ja märillä vaatteilla eikä kamerat kastuneet. Vartijat sammuttivat sadettimet äkkiä kiljahdukset kuultuaan ja huutelivat vielä anteeksipyyntöjä perään. Ne olivat kuulemma ajastimella. Aijaa... ;)

Vietimme porteilla siis koko päivän. Näimme paljon eläimiä: kauniita lintuja, maaoravia puikkelehtivan koloihinsa, kotkan kiertelevän sinisellä taivaalla Neverlandin porttien yllä, sisiliskon paistattelemassa päivää aidalla, peuran läheisellä pellolla ja illan hämärtyessä lepakot puikkelehtivat puiden yllä. Ehkä sykähdyttävin näky oli kojootti, joka jolkotteli vähän matkan päässä tiellä hämärtyvässä illassa.

Aloimme illan mittaan olla jo paikallinen nähtävyys. Ihmiset kävivät vastapäisen tilan juhlista katsomassa meitä, suomalaisia Michael-faneja. He rupattelivat meidän kanssa pääosin Michaelista. Yleensä he muistelivat meille Michaelin kuolinpäivää ja millaista porteilla silloin oli. Välillä autoja ajoi ohi, osa pysähteli ja osa turisteista tuli kuvaamaan portit, mutta lähtivät pian pois. Eräs auto pysähtyi joksikin aikaa portin luokse ja autoradiosta alkoi soida Thriller. Mikäs sen hienompi paikka tanssia kyseinen biisi kuin Neverland. Volaa kovemmalle ja tytöt tanssimaan. Saimme muutamia muitakin katselijoita ja pariskunta autossa oli niin haltioissaan, että tulivat halaamaan kaikki läpi tanssin jälkeen.

Katsoimme yhdessä auringonlaskun ja odotimme, että yötaivaan ensimmäiset tähdet syttyisivät loistamaan. Nyt olimme katselleen niitä samoja tähtiä, mitä Michaelkin usein katseli omasta kiipeilypuustaan (Giving Tree) Neverlandissaan. Päivä oli onnellinen.



Viimeinen matkapäivä valkeni kirkkaana, niinkuin kaikki aamut tähän asti. Ensimmäisenä kohteena oli Encinon kaupungin osa ja Hayvenhurstin talo, johon Jacksonien perhe muutti Garysta Los Angelesiin tullessaan. Michael asui siellä siihen asti, kunnes osti Neverlandin ja Michaelin vanhemmat ja lapset asuivat siellä vielä jonkin aikaa MJ:n kuoleman jälkeen. Hayvenhurstin porteilla oli joitain fanien jättämiä kortteja vieläkin. Talosta sain osittain kuvan aidan alitse.

 Hayvenhurstin lähikauppa myi tutunnäköisiä Panda-karkkeja. Ovatkohan Michaelin lapsetkin shoppailleet noita vielä Encinossa asuessaan?

Encinosta menimme Carolwood drivelle, jossa sijaitsi Michaelin viimeinen koti, jonne hän kuoli 25.6.2009. Tämä paikka oli matkan ainoa epämiellyttävä kohde. Mahassa muljahti, kun saavuimme paikalle ja nousimme autosta ulos. Porteilla ollessa pystyi ajattelemaan vain ja ainoastaan sitä videokuvaa, jossa ambulanssi peruuttaa pois Michael kyydissään. Pari paikallista fania tuli porteille samaan aikaan (ihastelivat mm. Michael-tatuointiani ja ottivat siitä kuvan). Toinen miehistä kertoi käyvänsä vasta nyt ensimmäistä kertaa talolla. Hän totesi, ettei ollut pystynyt tulemaan paikalle ennen tätä ja tälläkin kertaa hän silmin nähden liikuttui, kuten me muutkin. Hän myös kertoi päässeensä nuorena Neverlandiin ja kätelleensä Michaelia. Mikä ihana muisto!

Michaelin talo takapuolelta, jota vastapäätä olivat Elviksen entisen Losin talon portit. Lisa-Marie kertoi Oprahin haastattelussa MJ:n kuoleman jälkeen ettei ollut uskoa talojen sijaitsevan näin lähekkäin. Hän oli viettänyt pienenä paljon aikaa talolla isänsä kanssa.

Forest Lawnilla kävimme vielä toistamiseen. Tällä kertaa pääsimme haudan ovelle asti. Vietin siinä pitkän tovin vain tuijottelemalla lasiovesta sisään. Sisällä oli pimeää, mutta takaseinän lasi-ikkunan kautta kajasti sen verran valoa, jotta Michaelin hautapaasin erotti pimeydestä. Ja mitä pidempään tuijotti, sitä paremmin silmä tottui pimeään. Seisoin siinä pitkään tuijottaen näkymää, jotta se palaisi verkkokalvoilleni vielä vuosien päästä tämän matkan jälkeen. Muistan sen näkymän vieläkin terävästi. Eräs vanhempi fani tuli myös oven luokse kyynelehtien. Halasimme toisiamme. Hän sanoi, että oli jo ajamassa pois Los Angelesista kotiinsa, muttei voinut ajaa Forest Lawnin ohi käymättä vielä kerran Michaelin luona jättämässä hyvästejä. Siinä olimme yhdessä, eri ikäiset ihmiset eri puolilta maailmaa ja surimme samaa ihmistä.

Jätin vielä kirjeen ovimaton alle, sama kirje jonka olin 2009 vienyt O2-areenalle Lontooseen Michaelin konserttien aloituspäivänä. Viimeinen kirjeeni Michaelille. Nyt se oli vihdoin oikeassa paikassa.

Oli aika lähteä kotiin. Kaiken tämän kokemani jälkeen, en voi kuin kiittää kanssamatkustajia, rakkaita ystäviäni. Matka oli unohtumaton ja ainutlaatuinen. Oli ihana kokea se juuri teidän kanssa. Kiitos Michaelille, sillä ilman häntä en tuntisi teitä. Hän on erittäin suuri osa elämääni, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Häneltä olen saanut paljon ja hänelle olen paljon velkaa. Ensirakkauteni ja inspiraationi. Maailman kaunein ihminen. Michael Joseph Jackson.

Kiitos Michael, että olit! I love you more.