Missä olit, kun Michael Jackson kuoli?

Muistatko? Itse muistan tuon päivän erittäin hyvin.

25.6.2009 olin kotona, herännyt juuri pitkiltä yöuniltani ja avasin kännykän. Se tulvi yön aikana tulleita tekstiviestejä, joista kaksi oli äidiltäni. Hätäännyin, että kotona on sattunut jotain ja luin äitini viestin ensimmäisenä. Hän oli vahingossa lähettänyt saman viestin kahdesti. Muistan sen vieläkin hyvin vaikka se onkin jäänyt jo vanhan puhelimeni syövereihin: "Jumalan armo on ihmisen ymmärryksen yläpuolella. Otan osaa, Michael on kuollut. Hän on päässyt perille".

Vaikka tuosta on jo/vasta neljä vuotta ja mielestäni olen päässyt surun ja pettymyksen kanssa jo melko hyvin eteenpäin, tuon tekstiviestin muisteleminen tuo aina kyyneleet silmiin.

Äitini viesti oli ainoa missä luki mitä oli tapahtunut. Kaikki muut kavereiden viestit (kauimmat Uudesta-Seelannista asti) toistivat samaa lohdutonta "kuulin suru-uutiset, miten voit, tulit heti mieleen" -sanomaa. Aamu meni epätoivoisessa pyörimisessä. En ollut uskoa sitä. En halunnut uskoa, mutta uskottavahan se oli. Kaksi tuntia minulla oli aikaa sulatella asiaa ja sitten oli lähdettävä töihin. Siellä oli vaikeaa. Se oli vain kesätyö, en ollut kertonut kenellekään mitään henkilökohtaista itsestäni, enkä halunnut kertoa tätäkään. Kävin välillä vessassa itkemässä, koska en halunnut itkeä muiden nähden. En halunnut, että minulta kysellään mitään. Surullista oli myös se, että kukaan muu ei tuntunut välittävän Michaelin kuolemasta kuin minä. En kuullut kenenkään päivittelevän asiaa. Kaikki jatkoivat elämäänsä normaalisti, mutta minä surin eniten mitä ikinä elämässäni olen surrut. Pidättelin surua sisälläni koko kesän ja esitin normaalia. Kukaan silloisista työkavereista ei tiedä vielä tänäkään päivänä miten rikki olin.

En ollut uskoa, että elämäni suurin unelma murskaantui niin totaalisesti yhtenä kauniina kesäpäivänä. Pikkutytöstä asti odottamani unelma nähdä Michael Jackson livenä konsertissa oli toteutumassa, liput oli tilattu ja lähtölaskenta alkanut ja sitten käy näin. Jokainen jolla on joku suuri unelma, sellainen jonka toteutumista on odottanut aina, sellainen jonka toteutumisella olisi oikeasti jotain merkitystä, sellainen jota ilman tuntuu ettei voi elää, ja se joka on kokenut sen unelman murskaantumisen voi varmasti samaistua tuntemuksiini.

En muista elämääni ilman, että olisin ajatellut Michael Jacksonia ja tämän näkemistä livenä. Pienestä pitäen muistan ajatelleeni asiaa, välillä päivittäin välillä erittäin harvoin, mutta kuitenkin, se ajatus on kulkenut mukanani lähes koko elämäni. Monet MJ-fanit (tai muutkin fanit) voivat varmasti samaistua siihen, kun löytää itsensä ajattelemasta, että mitäköhän se minun idolini juuri tällä hetkellä tekee. Muistan monet kerrat ajatelleeni epätodellisena, että Michael Jackson on oikeasti olemassa tälläkin hetkellä samaan aikaan kanssani samalla maapallolla. Voi milloinka näkisin hänet.

En nähnyt häntä ikinä.

Monesti hänen kuolemankin jälkeen huomasin ajattelevani ihan sadasosasekunnin verran, että "sitten kun näen Michael.... eikun... enpäs näekkään ikinä". Meni monta vuotta, ennen kuin opin ymmärtämään sen, että Michael Jacksonia ei ole enää olemassa. Kun on koko elämänsä odottanut näkevänsä hänet eikä ole nähnyt, on vaikea päästää siitä ajatuksesta irti.

Viime vuoden Los Angelesin matka oli tähän astisen elämäni tärkein matka. Pääsin käymään idolini luona. Vaikkakin haudalla, mutta se tuntui silti tärkeältä. Matka oli myös käännekohta omassa surussa ja pettymyksessäni. Sen jälkeen olen ollut sinut asian kanssa, niin hyvin kuin asian kanssa voi sinut olla. Jos sitä alkaa oikein ajatella, surettaa ja suoraan sanottuna v**tuttaahan se, mutta enää minulla ei ole tarvetta märehtiä asiaa. Olen hyväksynyt sen. Tämä nyt meni näin ja tällä oli joku suurempi tarkoitus. Itselleni se suurempi tarkoitus oli ihanat ihmiset joihin olen tutustunut. Ne hienot hetket mitä olen kokenut. Michaelin kuolema ikään kuin potkaisia minua persuuksille, että menes nyt elämään ja kokemaan asioita äläkä jää tuleen makaamaan. Olen matkustanut ympäri maailmaa fanitukseni perässä ja käynyt katsomassa muiden artistien konsertteja ja kokenut mahtavia hetkiä ja onnentunteita.

Jos olisin nähnyt Michaelin livenä, olisin ollut maailman onnellisin tyttö, mutta en varmasti olisi kokenut niin paljon kuin nyt olen kokenut. En varmaankaan olisi tutustunut noin moniin ihaniin ihmisiin enkä olisi matkustellut ja kokenut niin paljon kuin heidän kanssaan olen kokenut. Kaikella on tarkoituksensa, asioilla on tapana järjestyä ja elämä jatkuu.

Päivä on jäänyt monen muunkin mieleen. Puolitutut ovat kertoneet minulle muistonsa tuosta päivästä kun Michael Jackson kuoli. Se päivä jää varmasti historiaan kuten niin monet muutkin suuret kansainväliset uutiset. Muistatko sinä missä olit, kun Michael Jackson kuoli?

P.S. Ja niinkuin vannoin olevani jo sinut asian kanssa, huomaan kyynelehtiväni tänäkin päivänä. Mutta ei tämä lohdutonta itkua ja kaipuuta ole. Tästä selviää. Välillä pitää itkeä ollakseen taas onnellinen. Sydän puhdistuu, kuten rakas miesystäväni sanoo. :)

Heurekan Body Worlds & Tallinnan Thriller - Tribute to Michael Jackson

Viime perjantaina kävin parin MJ-fanikaverin kanssa katsastamassa Heurekassa Body Worlds -näyttelyn. Onhan idolimmekin aikoinaan nähnyt samoja plastinoituja ruumiita Bodies -näyttelyssä, joten tästäkin tilanteesta sai aikaan fanitapahtuman. ;)

.

Saksalainen tohtori Gunther von Hagens on keksinyt plastinointimenetelmän, jossa ruumiin nesteet korvataan muoviseoksella. Ihmiset ovat testamentanneet ruumiinsa tätä käyttötarkoitusta varten, joten kuoleman jälkeen he pääsevät ikuisesti kiertämään maailmaa osana näyttelyä. Näyttelyn tarkoituksena on lähinnä esitellä ihmisen anatomiaa, mutta välillä ruumiit on aseteltu melkoisiin taideteoksiin. Ehkä hauskin idea oli juoksija, jossa saman miehen luuranko juoksi oman lihaksistonsa perässä ja ojensi tälle viestikapulaa. Hauska yksityiskohta oli, että jokaisen ruumiin napa, nännit (tuttavallisemmin snirbulit) sekä kulmakarvat ja huulet oli siirretty plastinoituun ruumiiseen, vaikka muuta nahkaa ei yleensä ollutkaan jätetty.

Poikkileikkaukset eri ruumiinosista ja ylipainoisesta miehestä jäivät myös mieleen. Uutena asiana opin, että ihmisen hiussuoniverkosto on niin tiivis, että jos sen plastinoisi, ei sen läpi näkisi muuta ruumista. Eli toisin sanoen, jos ihomme kuorittaisiin pois, jäisi paikalle seisomaan kokonaan samanlainen, mutta verinen ruumis. Oli jännittävää kurkistaa ikään kuin itsensä sisälle ja nähdä mm. miten pieneen tilaan ne meidän monta metriä pitkät suoletkin on sullottu.

Vaikka itselläni on ollut jo pitkään sairas hinku päästä näkemään tämä näyttely, niin täytyy kyllä sanoa, että jossain vaiheessa orastava paha olo alkoi hiipiä väkisinkin kurkunpäähän (jonka myös näin vitriinissä). Huomasimme ystäväni kanssa röyhtäilevämme välillä happamasti. Eräs pikkutyttö kysyi isältään kirkkaalla äänellä: "miksi nää näyttää niin aidoilta?". Isä ei vastannut tytölle mitään ja ystäväni kanssa pidättelimme naurua. Kunhan ei liikaa ajatellut sitä yksityiskohtaa, että ruumiit todella olivat aitoja, pystyi näyttelyssä kierrellä sen enempää pahaa oloa tuntematta, joten selvisimme kuitenkin kunnialla. En liitä tähän postaukseen kuvia heikkohermoisten ystävieni takia, mutta kukin voi halutessaan tutustua näyttelyn kotisivuihin: bodyworlds.com

Näyttely on nähtävissä Heurekassa vielä 22.9.2013 asti. Suosittelen kaikille ihmiskehosta kiinnostuneille!

Samainen viikonloppu jatkui Tallinnaan viiden MJ-faniystävän kanssa, sillä siellä oli luvassa tanssia sisältävä konserttiesitys, josta Vanemuinen virallinen nettisivu kertoo seuraavaa:

Vanemuisen teatteri jatkaa vuonna 2009 aloittamaansa musiikkiesitysten sarjaa. Konsertti-tanssiesitykseen osallistuu bändi, solisteja sekä Vanemuisen balettiryhmä.

Thriller kertoo entisten Hollywood-näyttelijöiden taiteellisuudesta, joka kiehtoi Michael Jacksonia. Nämä näyttelijät pystyivät vangitsemaan yleisönsä ja koskettamaan sitä – joskus jopa pelkästään paikallaan seisomalla. Esityksen koreografia on yhdistelmä kaikkea sitä, mitä koin inspiroituessani hänestä niin koreografina kuin esiintyjänä. Se, miten hän saa yleisön huokailemaan, on jo taidetta sinänsä. Se on myös hyvin vaikea taiteen laji ja samalla esityksen Thriller – kumarrus Michael Jacksonille olemus. Tai kuten Michael Jackson asian itse ilmaisi: "Älä pysähdy, ennen kuin olet saanut tarpeeksesi."

Tallinnan Thriller oli hyvin samantapainen kuin Lontoon porukan esittämä Thriller Live, jonka kävin katsomassa Tukholmassa hetki sitten. Molemmissa pääosassa oli laulu ja tanssi, mutta Tallinnan versiossa oli enemmän uutta ja omaa ja siksi pidin tästä paljon enemmän. Tässä ei ollut mukana yhtään impersonointia, mistä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Laulajat lauloivat omilla äänillään, vaikka toki läksyt oli luettu: välillä haaroja kourittiin ja kiljahdeltiinkin.

Tallinnan tribuutti sisälsi biisivalintoja, joista kaikki eivät olleet suurelle yleisölle tuttuja. Lisäpisteitä tästäkin! Ensimmäistä kertaa kuulin Michaelin kappaleita a cappellana, kun neljä miestä beat boxasivat Beat It:stä oman versionsa. Myös Human Nature kuultiin a cappella -versiona sähköviululla höystettynä. Tekisiköhän Rajaton ABBA ja Queen albumeidensa jatkoksi Michael Jackson albumin, jos oikein nätisti pyytäisi? Olisi kiva kuulla näitä versioita enemmänkin, sillä nämä olivat ainakin erinomaisia.

Mukavana yllätyksenä olivat kaksi viululla soitettua kappaletta. Ensimmäinen niistä oli Liberian Girl. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut kappaleen olevan melodisesti mitenkään erityisen kaunis tai koskettava, etenkin musavideon kautta kappaleesta on jäänyt itselleni sellainen aika mitään sanomaton mielikuva. Tämä viululla soitettu surumielinen versio kappaleesta avasi sävelen aivan uudella tavalla jokaista yksityiskohtaansa myöten. I Just Can't Stop Loving You oli myöskin kaunista kuunneltavaa jousisoittimella. Viululla esitetyissä kappaleissa joutui keskittymään pelkkään säveleen ja jälleen huomasi ihailevansa Michaelin säveltäjän lahjoja. Eikä tietenkään kyyneliltä voinut välttyä.

Tanssijat olivat selkeästi balettitaustaisija, joten koreografioissakin oli vahvasti vaikutteita siitä taiteenlajista. Mukavaa oli, että esityksiin oli kehitelty aivan uudet koreografiat, joissa kuitenkin oli oma Michael Jackson -mausteensa mukana.

Kuvat Vanemuine-teatterin nettisivulta
 

Moniin tanssiesityksiin oli otettu vahvasti vaikutteita Michaelin musavideoista, mutta koska teatteriryhmä oli tehnyt niistä aivan omat, uudet versionsa, ei se häirinnyt ainakaan minua. Kaikki laulajat (sekä miehet että naiset) olivat taitavia, vaikka "pääosan" esittäjä (kuvassa mies valkoisessa paidassa) lauloikin mielestämme hieman liikaa. Hän hoiti rauhalliset balladit hyvin, mutta nopeatempoiset kappaleet eivät aina menneet täysin nappiin. Myötähäpeää ei kuitenkaan tarvinnut missään vaiheessa tuntea, sellaisella varmuudella jokainen laulaja leipänsä hoiti.

Olen erittäin iloinen, että lähdimme tämän teatteripläjäyksen katsomaan. Itselläni fiilis oli katossa heti ensimmäisistä Cirque Du Soleilin Immortal-esityksestä lainatuista alkutahdeista lähtien. Tykkäsin kovasti, itkin ja nauroin ja rakastuin Michaelin kappaleisiin taas uudestaan. Hienoja biisejä, jotka saivat ansaitsemansa ulkoasun näissä uusissa esityksissä. Hienoa Viro, tätä lisää!

Kotiin tulomatkalla laivassa jaoimme tölkillisen kokista ohjeen mukaisesti MJ-fanien kesken. ;)