Raskasta...

Michaelin kuolemasta syytetyn Conrad Murrayn oikeudenkäynnit alkoivat tällä viikolla. Nyt olen jo nähnyt kuvan kuolleesta Michaelista ja kuullut jonkun ääninäytteen (jonka uskottavuutta vahvasti epäilen tai sitten aivot ovat asettuneet vahvalle puolustusmoodille) jossa MJ sopertaa hyvin epäselvästi lääkkeiden vaikutuksen alaisena jotain This Is It -keikoista. Kuulostaa ihan isältään...

Juuri kun koin pikku hiljaa pääseväni voiton puolelle, tulee tämä ja repii rikki kaikki haavat. Itse en ole edes tiiviisti seurannut oikeudenkäyntejä enkä nähnyt yhtäkään videota oikeudenkäyntisalista (sitä kun voisi tälläkin hetkellä seurata livenä netistä), mutta silti olen ihan palasina. Se kaikki tulee taas mieleen, liian tarkasti ja yksityiskohtaisesti ja liialla lisäinformaatiolla.

Viikon fanitus: Tim Minchin

Google-kuvahaku

Tänään on perjantai! Ah tuo ihana perjantai! Ja perjantain kunniaksi onkin luvassa vähän viikonlopun kevennystä.

Jokunen viikko sitten Conanin musiikkivieraana oli Tim Minchin (Timothy David Minchin). Wikipedia kertoo, että kaveri on syntyperin australialainen koomikko, näyttelijä ja muusikko. Tällä hetkellä hän asuu Lontoossa vaimon ja kahden lapsen kanssa. Tim soittaa itse pianoa ja laulaa, mutta esitykset ovat stand-up henkisiä. Laulut ovat humoristisia, mutta ammattitaidolla tehtyjä. Kaikki tietää Kummelin? Vähän samalla tyylillä, eli sanoma on huvittava, mutta melodia uskottava, ja Tim mielestäni hallitsee katu-uskottavuuden säveltäjänä hivenen jopa Kummelin poikia paremmin (joilta joskus melodiatkin tuntuu menevän huumorin puolelle).

Kaveri tykkää esiintyä paljain jaloin, sillä se "tuntuu mukavalta". Vahva silmämeikki taas korostaa hänen hassunhauskoja kasvojen ilmeitään, jotta yleisö näkisi ne paremmin, kädet kun ovat kiinni pianon koskettimilla, eikä siksi voi ilmaista itseään eleillä.

Conanin jaksossa Tim esitti Ginger-laulun eli Taboo, jolle nauroin vedet silmissä (suomennoskin oli osattu kääntää hyvin). Sen jälkeen olen etsinyt Timin esityksiä Youtubesta eivätkä ne ole vielä tuottaneet pettymystä. Minusta tuli siis fani. Tässäpä muutama hassun punapään kappale teillekin tutustuttavaksi!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Taboo


Inflatable You


Rock And Roll Nerd

Viikon fanitus: Burt Bacharach

Google-kuvahaku

Olen ollut useamman päivän flunssaisena ja kipeänä kotona potemassa ja kaikki hereilläoloaikani olen kuunnellut musiikkia radiosta tai levyltä. Päätinpä aloittaa postaussarjan nimeltä "Viikon fanitus", jossa käsittelen aina jotain kovasti juuri sillä hetkellä mielessäni pyörivää asiaa.

Monet varmaan tietävätkin säveltäjän nimeltä Burt Bacharach, mutta itse tutustuin häneen vasta viime maaliskuussa. Lontoon O2-areenalla Boyzone-konserttia odotellessani skreeneillä mainostettiin Ronan Keatingin uutta soololevyä "When Ronan Met Burt", joka sisältää Ronanin tulkintoja Burtin kauniista klassikoista. Ostin levyn ja hämmästyin miten paljon tuttuja, kauniita balladeja levy sisältää; balladeja joista olen pitänyt jo kauan tietämättä, että nämä kaikki ovat saaneet alkunsa yhden ainoan miehen kynästä! Tutustuin enemmän Bacharachin tuotantoon ja oli vain todettava, että uskomaton säveltäjä!

Jos Wikipedia ei valehtele niin tänä vuonna 83 vuotta täyttänyt herrasmies on vastuussa 70:stä Yhdysvaltojen Top 40 -listalle nousseen kappaleen säveltämisestä, Briteissä vastaava määrä on 52 kappaletta. Hän on myös esiintynyt omana itsenään jokaisessa Austin Powers -elokuvassa. Pitääpä joskus katsoa elokuvat sillä silmällä! Klassikoitaan hän on säveltäny mm. Aretha Franklinille, Tom Jonesille, Dionne Warwickille ja Dusty Springfieldille.

Tässä muutamia lempi-Bacharachejani teille tänään. Ihanaa päivää!

Any Day Now, esittäjä Elvis Presley


Arthur's Theme, esittäjä Ronan Keating


Walk On By, esittäjä Dionne Warwick


Raindrops Keep Falling On My Head, esittäjä B.J. Thomas. Näin omin silmin herran itsensä esittävän kyseisen kappaleen vuonna 2007 Amerikan matkallani Memphisissä.


I Say A Little Prayer, esittäjä Aretha Franklin


Vielä kerta kiellon päälle Ronania ku se on niin ihana! Kappale I'll Never Fall In Love Again


Lisää Burt-klassikoita listattuna enkunkielisillä Wikipedia-sivuilla.

Konserttikokemuksia: Boyzone

Google-kuvahaku

Irlantilainen poikabändi Boyzone on kulkenut mukanani lähes yhtä kauan kuin olen ollut kova MJ-fani. Jos bändin nimi ei soita kelloja, tiedät ehkä nämä hitit: Words, No Matter What tai Picture Of You. Bändin pääsolisti Ronan Keating teki myös soolouraa ja tunnettuja hittejä Suomenkin radiokanavilla ovat olleet When You Say Nothing At All ja Life Is A Rollercoaster. Boyzone-bändi hajosi/jäi tauolle vuoden 2000 paikkeilla.

Tutustuin bändiin lapsuudenystäväni isosiskon kautta, jolta lainailin Boyzone vhs-kasetteja. Faniutensa hiivuttuaan hän antoi minulle vanhoja julisteitaan ja ostin häneltä muutaman cd-levyn. Olen aina tykännyt kauniista melodioista ja ehkäpä juuri ihanat balladit tekivät minuun vaikutuksen. Ja pakkohan se on myöntää, että myös ulkomusiikilliset asiat, kuten poikien hyvä ulkonäkö, tekivät vaikutuksen teini-tyttöön. ;) Lempi-Boyzini ovat

Keith Duffy ja Ronan Keating.

Google-kuvahaku

Oli alkuvuosi 2009, kun erään kerran Anttilan Top-Ten osastolla huomasin "Back Again - No Matter What" konsertti-dvdn. "Mitäh?! Onko Boyzone tehnyt comebackin!?!?!" Kyseisessä konsertissa pojat olivat esittäneet MJ-potpurin, joten dvd lähti heti mukaan uuden kokoelmalevyn kanssa, mikä sisälsi pari uutta biisiä. Googlasin kotona ja niinhän se oli, että 2009 pojat lähtivät uudelle Better-kiertueelle. Olin opiskelija tuolloin ja rahaa ei todellakaan ollut liikaa, joten panin mietintämyssyyn mihin päin Eurooppaa lähtisin poikia katsomaan seuraavana kesänä. Mutta samaan aikaan suurin idolini, Michael Jackson, ilmoitti comebackistaan ja se syrjäytti kaiken muun. Otin opintolainan ja käytin kaikki rahani tuleviin This Is It -keikkoihin. Noh, kaikki tietää miten siinä kävi. Huonosti. MJ menehtyi 25.6. Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, myös Boyzonen toinen pääsolisti, Stephen Gately kuoli lomamatkallaan 10.10.2009.

Aha. Eli siis näinkö nyt sitten kaiken piti mennä? Suoraan sanottuna päin persettä. Ensin en nähnyt Michaelia ja sitten en näe Boyzonea, sekin kuume kun oli ehtinyt jo palata takaisin. Ajattelin, ettei pojat ikinä enää palaisi lavoille, kun yksi kantava voima heidän bändistään puuttuisi. MUTTA...

Maaliskuussa 2010 pojat julkaisivat uuden levynsä, Brother ja samannimisen kiertueensa, joka starttaisi helmikuussa 2011. Mutta ostaisinko lipun "vajaan bändin keikalle"? Eihän Boyzone eikä vanhat hitit kuulostaisi samalta ilman Steota. MJ:n kuolema vei voimia eikä minulla ollut energiaa keskittyä muihin artisteihin. Onneksi hyvä MJ-ystäväni puhui minut ympäri ja tajusin, että hei, nythän näistä pitää nauttia mitä vielä on jäljellä. Kiitos hänen (tiedät kuka olet;) ostin lipun 8.3.2011 Lontoon O2-areenan keikalle ja alkoi vuoden mittainen odotus.

Odotus vaan ei aluksi ollut helppoa. Michaelin keikka olisi ollut samassa paikassa, O2-areenalla. Boyzonen keikalle sain lipun osioon A1, riville R = 17, mikä oli vain 7 riviä taaempana kuin MJ:n keikalla. Ahdisti: "Mitä jos murrun konserttipaikalla, enkä pystykään nauttimaan Boyzonesta, kun menetetty MJ-keikka tulee mieleeni?" Jossain vaiheessa kuitenkin aloin kuunnella enemmän Boyzonen musaa ja virittäytymään tunnelmaan. Uusimman Brother-albumin kappaleet alkoivat tuntua jo rakkailta ja odotin keikkaa kovasti.

Lähdin Lontooseen vanhojen ystävieni kanssa. Ai että minua jännitti keikkapäivänä! En meinannut aamulla saada mitään syötyä, mutta keikka olisi vasta illalla ja minun piti jaksaa koko päivä keskittyä johonkin muuhun. Kävimme Victoria & Albert -museossa ja sieltä suunnistin konserttipaikalle... aivan liian aikaisin. Halusin nimittäin olla hyvissä ajoin ovella jonottamassa, jos olisi kamalat ruuhkat. Tapoin aikaa O2:sen kylmässä eteishallissa (kattona vain pelkkä "pressu") parisen tuntia ennen ovien aukaisua. Onneksi paikan päällä myytiin Boyzone-huppareita, joten sain lisää lämmikettä päälleni. Ostin myös topin ja konserttikirjasen.

Olin ekaa kertaa isolla stadion keikalla ja fiilis oli korkealla ja vähän liikuttunutkin. Mutta miten pieni virtsarakkoni kestäisi näin monta tuntia? Odotellessa kuitenkin uskalsin juoda pienen kokiksen ja vielä ennen ovien avautumista ehdin käväistä vessassa. Ja VIHDOIN kello löi 18:30 ja ovet avautuivat. Olin ensimmäisten joukossa, sillä fiksuimmat tajusivat tulla vasta myöhemmin. Sain viedä mukaani sisälle pienen Suomen lipun, joka piti kuitenkin irrottaa puisesta varrestaan.

Kun pääsin omalle paikalleni, suuni loksahti auki. NÄINKÖ LÄHELLÄ OLEN LAVAA?! Rivillä 17 ja näin lähellä! Laskin seitsemän riviä eteenpäin ja ajattelin: "tuossa olisin istunut Michaelin keikalla, hui miten lähellä." Se oli ainut ajatus minkä soin asialle, mutten murtunut. Selvisin ajatuksesta hienosti ja siitä ylpeänä, jännittyneenä ja hymy huulilla jäin odottamaan keikkaa. Ja minä odotin ja odotin...

Lämppäri aloitti puoli kahdeksalta. Barbarellas. Aivan kamalaa ja teennäistä musiikkia eikä naiset mielestäni osanneet laulaa. Olivat jotain entisiä tanssijoita, olisi ehkä kannattanut pysyä leipätyössään. He kuitenkin ottivat kuvia yleisöstä, joita julkaisivat Facebook-profiilissaan. Parissa niistä näyn minäkin lippuni kanssa.

Heikosti näkyy pienestä kuvasta, mutta siellä minä olen!

Kun Barbarellas lopetti, sydämeni alkoi jyskyttää. Nyt ne tulee! Niin, seuraava lämppäri. "MITÄH?!?" Paikalle asteli Wonderland, jonka hitin, Need You Now, olen kuullut Suomenkin radiokanavilla. Joo, ei siinä mitään, näillä jopa oli ihan hyvää musaa, vähän niiku Englannin Tiktak, mutta "hei KAMOON, pojat vois kohta päästää lavalle!". Sitä paitsi minulla alkoi olla jo orastava vessahätä, miten pärjäisin?! En uskaltanut lähteä kesken esityksen vessaan, kun en tiennyt oliko siellä jonoa ja mitä jos pojat tulisivatkin kohta lavalle ja sitten en näkisi alkua ja APUA?! Ja esitys kesti ja kesti...

Kun toinen bändi VIHDOIN lopetti, heitti sydämeni taas kärrinpyörää, NYT SE TAPAHTUISI! Ja RÄPS: halliin syttyi valot. "WHAAAAT?!" Menin kysymään työntekijältä, mistä nyt oli kyse, milloin pojat tulisivat ja sain vastaukseksi, että "ehkä parinkymmenen minuutin päästä". VASTA?! Äkkiä keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin vauhdilla kohti wc-tiloja... kymmenien, ehkä satojen muidenkin naisten kanssa yhtä aikaa. VOI EI! Täällä menisi ikä ja terveys (ja kuivat housut), enkä ehtisi ajoissa paikalleni!! Onneksi eräs ystävällinen työntekijä osoitti minulle vapaana olevaan inva-vessaa ja siellä ehdin käydä nopeasti ja palasin juoksu jalkaa paikalleni. Huoh, ehdinpäs!!

Kello löi 20.50, kun halli pimeni. NYT, NYT! Taisin alkaa välittömästi itkeä. Ensimmäisen kappaleen intro alkoi soida ja yhtäkkiä pimeydestä kuului Ronanin suloinen ääni. Sininet valot heijastuivat vuorotellen korkealle poikiin ja mustan kankaan läpi näin heidän hahmonsa. Siniset valot syttyivät ja nyt näin kaikki pojat yhtäaikaa. Kun kertosäkeistö alkoi, kangas tippui alas ja lavalle rävähti valot. SIINÄ HE OLIVAT! Lauloivat korkeiden tolppien päässä niin kauniisti ja harmoonisesti yhteen ja livenä!

Video ei ole Lontoon keikalta, mutta aloitus on ihan samanlainen. Ai, että tulee kylmät väreet.

Muistan vain itkeneeni kolmen ensimmäisen kappaleen ajan. En pystynyt edes kunnolla laulamaan mukana tai kiljumaan, kyyneleet vain valuivat pitkin poskiani. Olin mykistynyt, tapahtuuko tämä oikeasti, minulle, kaiken sen jälkeen mitä olen menettänyt? En ollut uskoa, että nämä pojat, joita olen pikkutyttönä fanittanut kovasti olisivat nyt tässä, elävinä silmieni edessä. VIHDOIN!

Pojat lauloivat alussa vain uusia Brother-levyn kappaleita, jotka vieläkin levyltä kuullessa tuovat mieleen muistoja konsertista, kutsun niitä "in-your-face-fläsäreiksi", sillä kokemus keikasta tulee niin vahvana mieleen, että lamaannun ja liikutun. Toisena kappaleena pojat lauloivat "Love Is A Hurricane" ja tämän kappaleenhan Keith lauloi minulle, vain minulle. ;)

Butterflies I want to keep, I try to laugh but I just weep, something about you gets me so deep inside. I want to spend tonight just looking in your eyes, I feel like a millionaire but I don't have a dime...Stepheniä muisteltiin ja hän lauloi mukana levyltä.

Hittejä hittien perään ja uudempaa musaa aina välillä. Vajaa parituntinen keikka tuntui vain 15 minuutilta ja oltiin jo encoressa. Shane ilmestyi yhtäkkiä areenan keskellä olevalle lavalle yksin laulamaan ja muut pojat lauloivat päälavalta. Kertosäkeistössä "you don't have to do this alone, cos' I'm right here always for you" muut pojat lähtivät juoksemaan päälavalta keskelle areenaa. APUA, ne juoksevat ohitseni! Koko katsomo liukui vasempaan laitaan mahdollisimman lähelle poikia. Yritin heittää Suomen lippuani heille, mutta eihän se lentänyt. Leijaili jonnekin lattialle. Näin heistä vain vilahduksia ihmisten takaa. Keskelle päästyään he heittivät vielä pari biisiä ja taas kesken kappaleen juoksivat samaa reittiä päälavalle. Jälleen näin heistä vain vilahduksia, MUTTA OLIN HETKEN LÄHEMPÄNÄ!
(Aikaisemmin löysin youtubesta videon kyseisestä tilanteesta, joka oli kuvattu aivan minun takaa, minunkin takaraivo näkyy siinä, mutten löytänyt sitä enää.)

Aivan loppupuolella sydämeni suli, kun Keith juoksi lavan vasemmalla puolella olevalle "invaosastolle" ja kävi suukottelemassa kaikki pyörätuolissa istuvat naiset. Muistan varmasti aina erään vanhemman rouvan ilmeen, hän oli NIIN onnellisen näköinen vielä keikkapaikalta poistuessaankin. Tietysti kateudesta vihreinä piti vähän puida asiaa vieressä olevan naisen kanssa, mutta oikeasti olen vain iloinen pusun saaneiden puolesta. Ihana herrasmies tuo Keith!

Liian pian keikka oli ohi ja pojat lähtivät lavalta. O2-areenalle syttyi valot. Oliko se nyt siinä? Nytkö minun pitää vain lähteä pois? Haikeana, mutta onnellisena astelin muiden mukana ulos areenalta. Mietin kyllä hetken missä päin backstage olisi ja riittäisikö lompakossani oleva 15 puntaa lahjomaan jonkun työntekijän viemään minut sinne. En kuitenkaan tyypilliseen ujoon tapaani uskaltanut yrittää mitään, vaan kävelin massan mukana ulos ja alas metrotunneliin.

Tulen muistamaan tuon naistenpäivän ikuisesti. Harmi vain, ettei ihmisaivoja ole rakennettu muistamaan kaikkea mahdollista elokuvan lailla, sillä muistot konsertista alkavat hiipua. Muistan pätkiä sieltä täältä, mutta haluaisin muistaa tietysti koko keikan. Se tosin voi olla mahdollista, jos joulukuussa julkaistaan Brother-kiertueen dvd. Huhujen mukaan se olisi kuvattu juurikin O2-areenalla, MINUN keikallani! Jään odottamaan dvd:tä peukut pystyssä, sillä olisi ihanaa jos voisin milloin vain palata muistoissani taakse päin elämäni ensimmäiselle Boyzone-keikalle.

Musiikki on elämäni eliksiiri

Ensimmäisen postaus. Jännää. Olen harjoitellut tätä ystäväni Michael Jackson -blogin kautta silloin tällöin sinne postauksia avuksi kirjoitellen, mutta nyt päätin aloittaa oman blogin. Tarve kirjoittamiseen kumpusi, kun tajusin, miten paljon hienoja asioita viime aikoina elämässäni nimenomaan fanituksen saralla on tapahtunut, eikä minulle aina riitä, että hehkutan asioita Facebook-päivityksissäni, etenkään kun käytössä on rajallinen määrä merkkejä, jotka eivät syvällisempään paatokseen riitä. Näin voin purkaa tuntojani ja lukijat voivat halutessaan lukea fiiliksistäni milloin heille sopii. Kätevää!

Tulen kirjoittamaan blogiini säännöllisen epäsäännöllisesti eri aiheista, mutta pääasiassa postaukseni koskevat elämäntapaani, fanitusta. Fanitan lähinnä muusikoita, artisteja ja bändejä; kaksi suurinta, Michael Jackson (tuttavallisemmin MJ) ja Elvis nyt mainitakseni. Maailma on TÄYNNÄ hyvää musaa. Levyhyllystäni löytyy musiikkia laajalla skaalalla, mutta on joitain genrejä joihin en koe tarvetta tutustua. Ja musiikkihan kuunnellaan levyiltä (cd tai lp), eikä bittinä nettiavaruudesta. ;)

Musiikki on elämäni eliksiiri. Sen ääressä rentoudun ja liikun, itken ja nauran, tanssin ja laulan, käsittelen tunteita ja viihdyn. Musiikki on minulle... noh, musiikkia korville. :D Parasta mitä maailmassa tiedän olevan. Piste. Muusikot (kuten kaikki muutkin esittävän taiteen ammattilaiset) ovat miesystäväni sanoin "arjen helpottajia" ja niitä he toden totta ovat. Harmillista vain, että yleensä julkisuuden henkilöinä he joutuvat kokemaan epäoikeudenmukaisuutta; mitään ei voi tehdä ilman, että media puuttuu asiaan, yleensä asioita liioitellen tai vääristellen. Onhan toki luotettaviakin lähteitä, mutta valitettavasti jokainen julkisuuden henkilö joutuu joskus pyyhkimään lokaa niskastaan ja turhaan.

Jotkut näistä arjen helpottajista sitten ovat tehneet musiikkia niin hyvin, että arvostan heitä suuresti eli fanitan. Wikipedia kertoo fanittamisesta näin: "Fani (engl. fan) on henkilö, joka ihailee tai arvostaa jotain ilmiötä, henkilöä, joukkuetta, tyylilajia tai kulttuurin aluetta voimakkuudella, joka ylittää tavanomaisen arvostuksen." Hyvin sanottu.

Usein olen huomannut itseni ja muiden fani-tuttavieni kohdalla, että faniutta pidetään "outona harrastuksena". Urheilu, lukeminen ja käsityöt ymmärretään mielestäni paremmin kuin fanitus. Monesti olen huomannut, että 20+ ikäisten fanitusta pidetään oudompana kuin teini-ikäisten ja jos vanhempi fanittaa, niin "vois kasvaa aikuiseksi". Sitä vaan en ymmärrä miksi joillakin on tarve arvostella toisen fanitusta tai fanituksen kohdetta tai vähätellä toisen murheita, etenkin jos ne liittyvät fanitukseen. Tätäkin valitettavasti olen joutunut kohtaamaan. Kaippa niiden kommenttien pitäisi antaa valua korvasta ulos kuin vesi hanhen selästä, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne sattuisi. Tätä postausta miettiessäni tuli mieleen Jonnan kappale "Tyytyväinen", siinä on muutamia tähänkin aiheeseen sopivia lyriikoita.

"Jos ei kunnolla tunne ihmisiä, ei niitä välttämättä aina täysin ymmärrä. -- Jos jotain häiritsee, menis ensin itseen ja huolehtis omista asioista, vaik kahdehtiskin toista. Kaikki lähtee itsestä, sua ei voi mikään estää, jos joku ei sua kestä älä anna suutas pestä, täytyy olla realistinen, muttei pessimistinen, tiedän mitä haluun mitä en, tavoite on olla tyytyväinen."

Olen saanut elämääni paljon uusia ystäviä, ihania kokemuksia, miesystävän ja suuria tunteita ihan vain sen takia, että fanitan. En voisi kuvitella elämääni ilman fanitusta ja joskus harmittelen ihmisten puolesta, ketkä eivät saa samoja hienoja kokemuksia ja tunteita elämäänsä vaikkapa musiikin kautta, niin kuin itse saan.

Elämäni suurin suru ja pettymys liittyy myös fanitukseen. Michael Jacksonin kuolema. Se on asia, jonka voi täysin ymmärtää vain toinen fani. Elämäni suurin unelma pikkutytöstä asti oli nähdä MJ livenä konsertissa. Olin ostanut Lontoon This Is It -konserttiin kahdet liput, mutta idolini kuoli parisen viikkoa ennen keikkojen alkua. Suru ja pettymys oli valtava. Asia on yhä edelleen mielessäni päivittäin ja itken aina silloin tällöin, nykyään tosin jo harvemmin, silloin vain kun aktiivisesti asiaa ajattelen. MJ:n kuoleman jälkeen koin, että nyt minun pitää alkaa nauttia niistä artisteista mitä on vielä jäljellä. Kun en voinut kokea suurinta unelmaani, yritän saada edes osan siitä tunteesta muiden artistien kautta (vaikka sitä samaista tunnetta ei voikaan kukaan koskaan korvata). Näistä suurista tunteista tulen kertomaan blogissani.

Vuosi 2009 oli tähän astisen elämäni kurjin vuosi (Michaelin kuoleman lisäksi sinä vuonna piti erota hyvistä ystävistäni, kun opiskeluelämäni päättyi ja perheessäni koettiin surua), mutta vuosi 2011 näyttäisi olevan tähän astisen elämäni paras vuosi. Olen nähnyt lapsuudenidolini Boyzone-bändin, Michaelin siskon Janetin ja rockabillylegenda Brian Setzerin konsertit samana vuonna ja yksi herkku on vielä tulossa: Maroon 5! Näiden mahtavien konserttikokemusten kautta tunnen eläväni täysillä, mutta niistä jatkossa enemmän.

Kiitos, että jaksoit lukea loppuun asti!