Viikon fanitus: Aki Sirkesalo

Muistan ala-asteella lauleskelleeni Naispaholaista: "Kun annoin pikkusormen, se vei koko käden." Tykkäsin kappaleesta kovasti. Paremmin Sirkesalon musiikkiin tutustuin veljen tyttöystävän (nykyään jo vaimo) kautta. Kälyltä taisin saada levyjä kuunteluun ja muutkin kappaleet miellyttivät korviani, joten sen jälkeen onkin tullut hankittua itselleni yhtä vaille kaikki levyt. Pitäisi päivittää ja ostaa se liian pitkään kokoelmasta uupunut Kissanelämää-albumi.

Aki vieraili 2000-luvulla Imatran Big Band -festivaaleilla useampaankin otteeseen ja kälyni kävi siellä Akia kuuntelemassa. Muistan eräänkin kerran, kun hän hehkutti olleensa niin lähellä Akia, jotta ylettyi koskettamaan tämän KENKÄÄ keikan aikana. Voi että olin kateellinen! ;)

Koska konsertit olivat K-18, en päässyt itse mukaan. Laskeskelin, että se taisi olla vuonna 2003, kun Aki viimeisimmän kerran kävi Imatralla (tarkemmin 27.6.2003, kiitos internetin ihmeellisen maailman tämäkin tieto löytyi). Oli jälleen kesä ja Imatran BB-viikot, olin 17-vuotias, täyttäisin vasta lokakuussa 18. Käly meni veljeni kanssa taas Akin keikalle ja harmitti ettei ikä riittänyt, mutta "ensi vuonna sitten". Tosin Aki ei seuraavana kesänä tullut BB-viikoille ja joulukuussa koko Sirkesalon perhe menehtyi Khao Lakin tsunamissa.

Tsunamionnettomuuden uutisointiin osasin kiinnittää huomiota vasta Aki Sirkesalon nimen kuultuani. Olin kyllä tietoinen, että jossain on joku tsunami ollut, mutten sen enempää jaksanut asiasta kiinnostua, koska minulle Thaimaassa ei ole ketään läheisiä ja uutisissa nyt tuppaa jatkuvasti tulemaan ikäviä asioita, joten niihin on sen verran turtunut, etten sitten sen ihmeemmin jaksanut aluksi tsunamistakaan kiinnostua. Kun sitten istuimme kavereiden kanssa tapaninpäivän iltaa olohuoneessa ja telkkarista uutisoitiin taas tapahtuneesta, päivitteli toinen kaveri, "miten kamala juttu tuo tsunami". Menin sitten tokaisemaan, ettei ole itse tullut seurattua uutisia ollenkaan, kun ei ole mitään kosketuspintaa tuonne päin maailmaa, niin ei kiinnosta. Ja samalla hetkellä uutisissa mainitaan, että laulaja Aki Sirkesalo perheineen on kadoksissa ja sitten tietysti kerrottiin muista tunnetuista suomalaisista, jotka olivat paikan päällä olleet. En edes ollut tiennyt, että paikka on suosittu turistikohde, en kai edes ollut kuullut uhrilukuakaan ja asia sai heti erilaiset mittasuhteet. Kun sitten päivittelin Sirkesalon kohtaloa, kaveri tokaisi pöyristyneenä: "Höh, heti kiinnostut uutisesta, kun mukana on joku julkkis!" Lause kuulosti todella ilkeältä. Ymmärrän kyllä, että aluksi välinpitämättömyyteni uutista kohtaan tuntui hänestä varmasti törkeältä, mutta en osaa jokaista maailman ikävää tapahtumaa ottaa sydämelleni surtavaksi, jos sillä ei ole mitään yhtymäkohtaa omaan elämääni. Oli se yhtymäkohta sitten oma sukulainen tai julkkis, niin tässä tapauksessa se yhtymäkohta löytyi ja uutinen tuli ikään kuin lähemmäs itseäni. Julkkis on kuitenkin ihminen siinä missä muutkin, jos heidän kohtaloaan haluaa surra, niin se ei ole keneltäkään pois.

25.7.2012 Aki olisi täyttänyt 50 vuotta. Akaan Toijalassa järjestettiin Akin lauluja -niminen ilmaiskonsertti, jossa Sami Saari ja Maarit Hurmerinta tulkitsivat Akin lauluja, muiden paikallisten soittajien kanssa. Lähdin tietysti miesytäväni kanssa paikalle ja käväistiin samalla reissulla Akin ja perheen haudalla, jonne oli jo aika paljon syntymäpäiväkukkia tuotu.

Konserttipaikalla yleisöä oli kerääntynyt jo useampi tuhat ja lisää tuli koko ajan. Saimme onneksi hyvät paikat lavan edestä, mutta osa joutui kuuntelemaan musiikkia lavan sivusta ja takaa. Etukäteen oli uutisoitu, että paikalla soitettaisiin niitä vähemmän tunnettuja kappaleita, mutta tällä kuunteluhistorialla kaikki paitsi tuon puuttuvan Kissanelämää-albumin Pikkuihminen olivat itselleni tuttuja kappaleita. Aamulehti uutisoi konsertista seuraavan päivän lehdessä oikein etusivua myöten. Lehden nettisivuilla oli lisää kuvia ja kommentointeja, ja eräs konserttivieras olisi toivonut soitettavan niitä tunnetumpia Akin biisejä. Tulihan niitä tunnettujakin: Kissanainen, Seksuaalista häirintää ja Naispaholainen nyt ainakin.

Akin vanhemmat olivat halunneet järjestää pojalleen kunnon viisikymppiset ja niinpä lauloimme koko tuhatpäinen yleisö yhdessä Paljon onnea vaan. Kyllä siinä silmä kostui, kun ajatteli, ettei mies itse ole perheineen tätä näkemässä. Suomi menetti hienon lauluntekijän, harmi vain, että suuri yleisö ei Akin musiikkia löytänyt. Levyjäkin kun on myyty vain reilut 100 000. Konsertti jatkui kuitenkin pirteämmissä merkeissä, kun Akin pitkäaikainen ystävä, Sami Saari, muistutti kaikkia meitä myös iloitsemaan Akin hienosta tuotannosta. Samihan on itse puhunut Akin kuolemasta myös julkisesti, se oli hänelle aikanaan kova pala, mutta nyt olisi aika jo jatkaa eteenpäin muistellen ystäväänsä ilolla. Sami on kyllä huippuesiintyjä, välillä piti ihan vatsaansa pidellä hänen jutuilleen nauraessa.

Akin musiikki on mielestäni aitoa hyvän mielen musaa. Ammattitaidolla ja vakavissaan tehtyä, leppoisuutta ja huumorinpilkettä kuitenkaan unohtamatta. Akin ääni taas kuuluu tähän samaan kastiin, johon monet suosikkini, kuten esim. Michael Jackson ja Adam Levine. Youtubesta ei oikein löydy Akin kappaleita, mutta laitetaan pari videota vuodelta 2003 Kokkolan Venetsialaisista. Konsertti on näytetty myös muutaman kerran televisiostakin.

Enkeleitä onko heitä

Pelkkää kuvitelmaa

Matkamuistoja Losista, osa 2

Lauantaina menimme Universal Studioille. Itse en tällä kertaa paljon kameran varressa roikkunut, sillä 2007 paikka on jo nähty ja aika hyvin kuvattukin, joten päätin nauttia kaikesta mahtavasta omin silmämunin katsellen. Muiden matkalaisten kanssa vaihtelemme varmasti myöhemmin kuvia, ja sieltä saan varmaan jotain mukavia muistoja talteen.

Koska hakisimme vuokra-auton vasta huomenna, pääsimme kokeilemaan metrolla matkustamista. Universal oli yhden pysäkin päässä, mutta matka kesti kuitenkin useamman minuutin, pysäkinvälit kun eivät ole ihan samaa luokkaan kuin TKL:n busseilla. Universalin porteille pääsimme ilmaisella shuttle-kyydillä metroaseman läheltä.

Aivan ensimmäiseksi menimme studiokierrokselle pikkubusseilla. Kierros poikkesi hyvin vähän viiden vuoden takaisesta. Ainoastaan valtava King Kong robotti oli vaihtunut uuteen King Kong 3D-seikkailuun. Ajoimme sisälle studioon, ja asetimme 3D-lasit päähämme. Olemme keskellä viidakkoa lukuisten dinosaurusten kanssa. Pian kuitenkin tunnelma muuttuu, kun King Kong kohtaa Tyranosauruksen ja alkaa hirvittävä tappelu. Tanner tömisee, vettä lentää ja me siinä mukana. Olemme siis keskellä hurjaa taistelua ja ihmistappioiltakaan ei voi välttyä, sillä vihainen dinosaurus nappaa suuhunsa viimeisen vaunullisen viattomia turisteja. Ihmiset eivät voi olla eläytymättä, niin todelta tuo kaikki vaikuttaa. Taisin sitä itsekin vähän kiljua mukana ja tarttua vierustoveria kädestä pahimmalla hetkellä. Mutta ennen kaikkea olin lumoutunut. Suoraan sanottuna melkein herkistyin sen kaiken jälkeen. On se vaan hienoa, mitä nykytekniikalla voidaan saada aikaan.

 Näkymä studiolaaksoon

Uusia laitteita itselleni tällä kertaa oli vain Simpsons 3D-seikkailu, joka oli hyvin todentuntuista Krustyland-huvipuistossa lentelyä. Meidän ei tarvinnut edes käyttää 3D-laseja, vaan näimme kaiken suoraan kolmiulotteisena. Laitteeseen pääsyä odotellessa katselimme Simpsons-jaksoja ja turvaohjeetkin saimme Simpsons-hahmojen opastuksella. Kun ovi sitten aukeni ja vuoromme tuli, oli edelliset asiakkaat vielä paikalla. Eräs pikkutyttö oli niin innoissaan, että hän hehkutti meillekin puolihuutoa "the ride was awesome!" (laite oli mahtava!). Ja sitä se toden totta oli!

Päivä vierähti nopeasti, mutta lähes kaikissa laitteissa tuli käytyä missä pitikin. Uusinta uutta Transformers 3D -laitetta en valitettavasti ehtinyt näkemään, mutta muut kehuivat sitä kovasti, oli kuulemma todella todentuntuista ja ällistyttävää. Osa laitteista vaan ei tuntunut niin hienoilta ja hurjilta, kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Muumio-rataan olin vähän pettynyt: se olikin paljon lyhyempi kuin muistin, mutta vauhtia siinä riitti. Repeilimme maaliin päästyämme kaverillemme, joka huusi hyvinkin selkeällä ja kuuluvalla äänellä: "Voi v***u tää oli hirvee! Ette tuo mua tähän enää ikinä!" Voi parkaa! :D

Illalla vielä jorailimme Universal Cityn kaduilla citydiskossa ja shoppailimme kaupoilla. Ja tulipa meitä vastaan eräs vanhempi herrasmies, ikää varmaan lähemmäs 80-vuotta, Michaelin The Way You Make Me Feel -henkiseen vaatetukseen pukeutuneena.

Sunnuntaina lähdimme kävellen hakemaan autoamme muutaman mailin päästä hotellilta. Sitä ennen kuvautimme itsemme toistamiseen Michaelin tähdellä ja meinasi kyllä pää räjähtää, kun tämän kämmenen kokoisen kaverin vieressäni ikkunalla huomasin. YÖK!

Autonhakumatkalla kävelimme vahingossa Kat von D:n LA Ink tatuointistudion ohi. Olimme nähneet tämän jo nopeasti ohimennen auton ikkunoista ensimmäisenä matkapäivänä, mutta nyt satuimme paikalle jalkaisin. Paikka ei ollut vielä avautunut, mutta jokunen tatuoijia oli jo sisällä, tosin Katista emme nähneet vilaustakaan. Myöhemmin vielä ajoimme eräänä iltana paikan ohi, mutta silloinkaan emme nähneet Katia työssään. LA Inkiä tuli seurattua aikoinaan tiiviisti telkusta, kuten muitakin sarjan osia Miami Ink ja London Ink.

Kun vihdoimme olimme valkohampaiselta Hertzin myyjältä autonavaimet saaneet, lähdimme kohti MJ-kohteita: Thriller ja Beat It -musavideoiden kuvauspaikkoja, joista laittelinkin jo kuvia matkalta, ne on nähtävissä TÄÄLTÄ. Thriller-talolla ollessamme törmäsimme erääseen pariskuntaan, jotka olivat tutustumassa alueen muihin hienoihin rakennuksiin. Heillä oli jopa opaskirja mukana, josta he lukivat tietoja taloista. Kun kerroimme heille, että vaaleansininen talo oli Thriller-musavideosta tuttu, tarkistivat he sen myös kirjastaan ja tottahan se oli. Mies otti meistä kuvia talon edessä ja uskalsi hän jopa ehdottaa, että kävisimme portailla asti pönöttämässä. Suomalaisina arkajalkoina, emme aluksi meinanneet uskaltaa, mutta sitten kuitenkin äkkiä juoksimme portaille ja mies räpsäsi meistä kuvan ja äkkiä puuuuis.

Illalla menimme hotellimme lähettyvillä olevaan Mel's Diner -ravintolaan syömään muiden fanien kanssa. Vastaanotto oli todella amerikkalaisen ystävällistä, suomalaiseen makuun vähän turhankin iloista ja ehkä jopa pinnallista. Kaikki tulivat halimaan ja esittelemään itsensä ja Suomesta asti tulleet tytöt keräsivät aplodeja ja ihasteluja. Paikka oli tupaten täynnä faneja, mutta tomeran oloinen tarjoilija hoiti tilaukset melko ripeästi. Tosin mitä nyt vähän kiireessä toi vääriä juomia, mutta kaikki saatiin hyvitettyä ja tippiäkin jätettiin.

Sieltä suuntasimme askeleemme Arclite-elokuvateatterille This Is It -näytökseen. Alku oli aikamoista elämöintiä ja mekkalaa, kun vuorollaan kävimme maita läpi keitä on paikalla. Finland is in the house, Germany is in the house jne jne. Kaiken sen elämöinnin keskellä kuulimme myös huhuja, että seuraavana päivänä Forest Lawnille tulisi kaksi Jacksonien perheenjäsentä. Veikkailimme, että joko Randy, LaToya tai Jermaine ovat paikalla, mutta osuimme veikkauksissamme vain osittain oikeaan. (Selviää myöhemmin.)

Juuri ennen kuin valot himmenivät ja elokuva alkoi saimme paikalle yllätysvieraan: This Is It konserttien musiikillinen ohjaaja Michael Bearden (kuvassa pianon takana). Kaikessa siinä hämmennyksessä en enää muista tarkkaan mitä Michael meille kertoi, mutta kovin liikuttuneen oloinen kaveri oli. Kertoi, ettei ollut pystynyt katsomaan elokuvaa sitten ensi-illan ja lähtisi nytkin pois paikalta ennen elokuvan alkua. Iso asia ollut myös hänelle, sekä This Is It, että Michaelin poismeno.

Elokuva nostatti paljon tunteita pintaan ja aina sieltä täältä yleisöstä kuului niiskutusta ja vaimeaa itkua. On kova paikka käydä aina uudestaan ja uudestaan läpi se sama pettymys. Oma unelma oli todella lähellä toteutua, mutta sitten se viedään äkkiä ja ennalta arvaamatta pois. Itse järkytyin tällä kertaa kovin siitä, miten todella laihalta ja mielestäni riutuneelta Michael näytti. Tiedän, että kaikki fanit eivät ole asiasta samaa mieltä, mutta tällä kertaa se iski todella kovasti tajuntaani: "Tuo mies ei ollut terve ja voimissaan." Ja sen mielestäni näkee selkeästi elokuvasta. Vielä This Is It -julkistamistilaisuudessa tai tanssijoiden valintatilaisuudessa Michael on mielestäni terveen ja energisen oloinen ja näköinen. Mutta projektin edettyä kasvonpiirteet kapenevat, posket lommistuvat ja mies hoikistuu. Onko se sitten kovan treenauksen syytä? En tiedä, mutta joka tapauksessa järkytyin. Jotenkin vain se loppu oli nähtävissä. Michael kuihtui pois. :(

Seuraava päivä, 25.6., oli se päivä, jonka vuoksi tulimme Los Angelesiin. Michaelin kuolemasta tulisi 3 vuotta. Aikomuksenamme oli viettää päivä Forest Lawnilla. Sinne saavuimme noin klo 13. Forest Lawnille ajettiin kauniiden porttien läpi, joita koristi sana "Eternity", ikuisuus. Heti alhaalla, porttien sisäpuolella oli kukkakauppa, josta kävimme ostamassa viemiset Michaelin haudalle, joka sijaitsisi vähän korkeammalla hautausmaalla.

Paikka oli hyvin kaunis ja rauhallinen. Alue on iso ja se on pääasiassa yhtä isoa nurmikenttää, tai tarkemminkin kumpareita, jotka ovat täynnä hautoja, joita kaukaa katsottuna ei edes huomaa. Ei siis suomalaiseen tyyliin korkeita hautakiviä rivissä, vaan nurmikkoon upotettuja laattoja. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ei siis tuntunut yhtään, että olisi hautuumaalle menossa. Suomalaisiin metsäisiin ja synkkiin hautausmaihin verrattuna paikka oli kuin paratiisi.

Michaelin hauta sijaitsee Holly Terrace -nimisessä siivessä isoa mausoleumia. Kyyneleet alkoivat jo virrata sinne kulkiessa. Paikalla oli paljon faneja eri puolilta maailmaa. Tunnelma oli rauhallinen. Kuolinpäivänä pääsy ovelle oli estetty turvamiesten vahtiessa ovea. Koko mausoleumin edusta Michaelin ovelle asti oli täynnä kukkia, kortteja ja muita muistoja faneilta. Yli 10 000 fanien voimin kerättyä ruusua One Rose For Michael Jackson -ämpäreissä reunustivat "terassia". Michaelin oven alapuolella oli vielä melko tyhjää, joten siihen, mahdollisimman lähelle ovea jätin oman kukkani ja hiljennyin hetkeksi. Oli vaikea hillitä itseään, kun vihdoin oli siellä missä halusi olla: Michaelin lähellä. En tosin ikinä kuvitellut, että "tapaisimme" näin surullisissa merkeissä. Lähellä, mutta liian kaukana.

Ylimmäisen ikkunan edessä sijaitsee Michaelin krypta. Kuva on Holly Terracen takapuolelta.

Edellisenä päivänä huhutut Jacksonin perheenjäsenet olivat aamulla paikalla käyneet Randy (siinä osuimme veikkauksessamme oikeaan) ja myöhemmin isä, Joe Jackson saapui paikalle punaisella autolla. Oli hienoa nähdä isä, vaikka hänestä monilla faneilla saattaa olla vähän negatiivinen mielikuva, kuten myös itselläni. Michael on kertonut välillä aikuisenakin oksentaneensa jännityksestä ennen isänsä tapaamista, joten välit eivät voineet olla kovin lämpimät heidän kesken. Olihan hän rankka poikiaan kohtaan, mutta toisaalta täytyy muistaa, että siihen aikaan lapsia kasvatettiin kurilla. Ja vaikka nykypäivänä saattaa tuntua väärältä, että vanhemmat pakottavat lapsensa johonkin, uskon ettei Michaelista kuitenkaan olisi tullut niin suurta tähteä ilman isäänsä, joka (välillä valitettavasti kirjaimellisesti) ruoski lapsiaan harjoittelemaan, harjoittelemaan ja taas harjoittelemaan. Vaikka isä esiintyi tälläkin kertaa hyvin iloisena poikansa haudalla, en silti yhtään vähättele hänen suruaan. Vaikkei se aina ulospäin siltä näytä, hän varmasti kaipaa poikaansa hyvin paljon. Lapsen menettäminen on varmasti hyvin rankkaa.

Michaelin kuolinaikaan ilmaan päästettiin parvi perhosia.

Vietimme Forest Lawnilla aikaa useamman tunnin. Välillä herkistellen, välillä naureskellen. Tunteiden vuoristorataa siis. Minulla oli hyvin levollinen olo. Yllättävän levollinen. En siis murtunut täysin, vaan haudalla käynti tuntui jopa hyvältä. Ikään kuin tämä olisi käännekohta surulle. Suru muuttuisi kaipaukseksi.

Illalla ajelimme Hollywoodin kukkuloilla ja todistimme omin silmin muun muassa tämän maiseman. Väreileviä kaupungin valoja silmän kantamattomiin. Ei voinut kuin hiljentyä tuon näkymän edessä mahtavassa seurassa ja kiittää mielessään hiljaa Michaelia siitä, että olin juuri siinä, juuri noiden ihmisten seurassa. Päivä oli hyvä, vaikka etukäteen sitä pelkäsinkin.

Matkamuistoja Losista, osa 1

Matkalla tapahtui paljon, josta en kaikesta todellakaan ehtinyt blogiin päivittämään. Paljon mukavia sattumia ja hyvää tuuria oli matkassa.

Menomatkalta odotin kovasti Grönlannin maisemia. Vuonna 2007 ne lumosivat minut kauneudellaan, silloin paistoi vielä aurinko kirkkaalta taivaalta, joten laaja lumikenttä oli kirjaimellisestikin silmiä häikäisevä näky. Jotenkin absurdi olo sitä maisemaa katsellessa: tässä istun lentokoneessa ja katselen kaunista jääkenttää, jonka sulamista olen edesauttamassa tälläkin hetkellä. Tällä kertaa sää ei ollut niin suotuisa ja pilvet estivät näkemästä silmänkantamattomiin jatkuvaa jääkenttää, mutta jotain hyviä otoksia sain.

Maisemia Chicagoon laskeutuessa.

Jo ensimmäinen matkapäivä oli huikea. Kun vihdoin yhden ylimääräisen Chicagossa vietetyn yön jälkeen olimme Losissa (onneksi jo puolilta päivin), lähdimme kohti Julien's Auctionin huutokauppakamaria. Kenelle kyseinen huutokauppajärjestö ei ole tuttu, voi siihen tutustua heidän nettisivuillaan. Lyhykäisyydessään siis kyseinen "pulju" huutokauppaa varmuudella aitoa tavaraa yleensä musiikkibisneksestä tutuilta julkuilta. Hinnatkin pompsahtavat yleensä reilusti yli arvioiden, esimerkkinä viime vuonna huutokaupattu Michaelin Thriller-musavideosta tuttu puna-musta, signeerattu nahkatakki: hinta-arvio oli välillä 200 000-400 000$, mutta hinta pompsahtikin vaatimattomaan 1,8 miljoonaan dollariin. Tämän kesän huutokauppateemana olivat Music Icons ja Sports Legends. Beverly Hillsissä sijaitsevaan näyttelytilaan oli valittu esille vain murto-osa huutokaupattavista tavaroista. Michael-tavarat olivat esillä omalla seinämällään. Paljon oli myös Elvis, Beatles ja Whitney Houston kamaa ja vaatteita. Vain pikkutavarat olivat lasivitriineissä tallessa, mutta vaatteet olivat kaikki oikeastaan kosketusetäisyydellä. Eipä niihin varmaan olisi mielellään saanut koskea, mutta kyllä sitä tuli käytettyä tilaisuus hyväksi.

The Jacksons (Jackie, La Toya, Janet, Michael ja Tito) esiintymisasut mm. vuoden 1976 American Music Awardseista). Hinta-arvio 10 000-15 000$, lopullinen hinta 17 500$.

Vuoden 1996 HIStory-kiertueen Thriller-maski, sisällä signeeraus "Love Michael Jackson". Hinta-arvio 10 000-12 000$, lopullinen hinta 8960$.

Valkoinen signeerattu fedora, hinta-arvio 1500-2000$, loppuhinta 4687,50$. Michaelin piirros arvioltaan 800-1200$, hinnaksi tuli 8960$.

 Signeeratut kenkulit hinta arvioltaan 2000-3000$, hinnaksi tuli lopulta 19 200$.

Etualalla olevat takit: Vasemmalla oleva punainen, Michaelille erikoisvalmistettu takki oli herran käytössä eräässä tilaisuudessa koripalloilija Magic Johnsonin kanssa. Hinta-arvio 10 000-20 000$, loppuhinta 29 440$. Oikealla oleva Peter Pan -farkkurotsi Michaelin signeerauksella, hinta-arvio 1000-2000$, lopullinen hinta 1024$.

Seinämällinen kulta-, platina ja muita levyjä. Joista yksi oli Suomesta yli 25 000 myydyn Bad-albumin kunniaksi Michaelin silloiselle managerille, Frank Dileolle, luovutettu. Takana signeeraus: "To Marjadde. Thank you! Frank Dileo." Hinta-arvio 400-600$, myyty 576$.

Työntekijät olivat todella mukavia ja ystävällisiä. Itse huutokauppakamarin presidentti Darren Julien heitti läppää meidän kanssa. Kun hän kysyi, mistä olemme, vastasimme yhteen ääneen "Finland". Vastaus tuli niin synkassa, että Darren utelikin olemmeko kenties laulajia. Naureskelimme, että emme laulajia, mutta tanssijoita kylläkin. Hän pyysi meitä vielä yhteen ääneen kertomaan ryhmämme nimen, joka tuli meiltä jälleen hienossa synkassa "Shamone Sisters". Sitten meiltä ruvettiin kyselemään, josko joku Michael-tanssi luonnistuisi tässä ja nyt ja kappas, kohta olikin jo Thriller soimassa ja tytöt rivissä. Kokolattiamatto ei ollut paras mahdollinen tanssialusta, sen verran itselläni ainakin jalat töksähtelivät, mutta koko tanssi vedettiin ja videokuvattiin. Ihmisiä tuli kadulta asti katsomaan esitystämme ja keräsimme jälleen huikeat aplodit.

Työntekijät tuntuivat olevan haltioissaan ja koska olimme esiintyjiä, pitihän meitä palkita. Ensin saimmekin ruumiin ravinnoksi rankan tanssin jälkeen limut ja suklaata. Ja sitten alkoi se henkinen voitelu. Ensin meitä varten haettiin varastosta näytille Beat It -tyylinen takki (ei siis musavideosta, eikä ilmeisesti miltään kiertueeltakaan). Takin valmistaja on J. Park ja Michael on signeerannut takin "Thanx. All my love. Michael Jackson." Hinta-arvio 2000-4000$, lopullinen hinta 8125$. Onneksi takkia pitelevä herrasmies oli käynyt salilla, sillä hetken sitä takkia sai kannatella, kunnes olimme hiplanneet ja kuvanneet sitä riittävästi.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Julien's auction painattaa jokaisesta huutokaupastaan paksut katalogit, jossa kaikki huutokauppatavarat ovat lueteltuina. Katalogit eivät ole ilmaisia, vaan nekin pitää ostaa ja hinnat pyörivät 75-100$ paikkeilla. Koska me olimme esiintyjiä ja meitä piti tietysti palkita, saimme tämän vuoden katalogit ilmaiseksi. Sujahtipa Julien's Auction kassiin myös kynät kylkiäisiksi. Emme voineet kyllin kiittää, kun poistuimme paikalta. Darren vielä vitsaili lähtiessämme, että seuraava tanssiesitys on muutaman tunnin päästä. Oli huikea matkan aloitus!

Seuraavana päivänä tutustuimme Hollywood Boulevardiin ja sen nähtävyyksiin hotellimme lähettyvillä. Kävimme myös vinyylejä hiplaamassa, mutta hinnat olivat aika tähtitieteellisiä siihen nähden mitä Suomessa hyvällä säkällä Michael-levyistä on tullut maksettua. Taisi kaikilta (yhtä lukuunottamatta) jäädä levyt kauppaan ja matka jatkui. Poikkesimme eräässä juliste/kirjakaupassa, jonka myyjä kertoi Michaelinkin usein vierailleen kaupassa ostamassa leffajulisteita ja Shirley Temple -kamaa. Sattuipa ohikulkumatkalla silmiin myös Bad25 Pepsi-tölkkejä.

Bongailimme tähtiä ja tuttuja nimiä vilahteli ohi jatkuvasti. Välillä vaan piti muistaa nostaa pää ylös, jottei olisi törmännyt vastaan tuleviin, niin puoleensa vetäviä nuo vaaleanpunaiset tähdet ovat. Janet Jacksonin tähti löytyi sieltä mistä pitikin, mutta Jacksonsien tähti oli hävinnyt johonkin. Paikalla oli iso, tuoreelta asfaltilta näyttävä laatta, joten ehkä joidenkin putkitöiden tms. takia, tähdet siltä kohden olivat jossain paremmassa jemmassa. Pantages-teatteri käytiin pällistelemässä myös. Sisällä on kuvattu Michaelin You Are Not Alone -musavideon pätkiä ja ulkopuolella postuumisti Hollywood Tonight -musavideo.

Melko lähellä hotelliamme oli eräs iso seinämaalaus. Otimme kuvia vuorotellen, kuka mitenkin kuvan edessä posettaen. Nauru hersyi, kun tajusimme miltä mahdamme näyttää viereisellä vilkasliikenteisellä autotiellä kulkijoille, kun he näkivät ehkä meidät posettamassa seinämaalauksen edessä, mutta eivät nähneet muita valokuvaamassa. Näytti varmaan järkevältä touhulta. Noh, siinä pohdimme ja pähkäilimme miten saisimme ryhmäkuvan, ja samalla paikalle ajoi auto, joka oli parkkeeraamassa suoraan kuvan eteen. Pyysimme häntä siirtymään ja kun nainen astui autosta ulos, pyysimme häntä ottamaan meistä kuvan. Hyvää tuuria, kyseessä oli ammattivalokuvaaja. Hän käytti ammattitaitoaan hyväkseen ja asettui parkkipaikalle makaamaan. Tuli upea kuva sammakkoperspektiivistä ja parkkipaikalla olevat autotkin rajautuivat pois kuvasta. Kiittelimme kovasti ja hän pyysi meitä tykkäämään facebook-sivustaan niin asia oli sillä kuitattu. Jälkikäteen naureskelimme itsellemme, että oli hivenen noloa pyytää ammattivalokuvaajaa ottamaan kuva "sieltä mahdollisimman kaukaa niin että koko seinämaalaus näkyy, mee vaan sinne kauemmas joo". Sitten toinen räpsii pari kuvaa, tulee lähemmäs, pistää selälleen maahan ja RÄPS, täydellinen kuva. Että neuvo siinä sitten viisaampias. ;)

Päivä oli jo pitkällä kunnes ehdimme Kiinalaisen teatterin eteen Michaelin lasten kädenjälkiä ja Michaelin tähteä katsomaan. Tämän vuoden tammikuussa Michaelin lapset painoivat omat kädenjälkensä, sekä isänsä kenkien ja paljettihanskan jäljet betoniin tunnetun Kiinalaisen teatterin eteen muiden käden- ja jalanjälkien keskelle. Uuden laatan viereen oli tuotu vuodelta -89 Michaelin omat jäljet nimmarilla. Tähdellä oli vielä vanhoja kukkia, ja oli ilo huomata, että kukkia ja muita muistoesineitä oli tähdellä koko viikon ajan.

Matka oli vasta alussa, mutta muistoja riittää vielä. Niitä lisää tuonnempana! :)

Viimeinen päivä

Ihana matka! En voi sanoin kuvata tätä kaikkea!

Tänään käytiin Carolwoodissa Michaelin viimeisellä kodilla. Siellä ahdisti. Se oli matkan varmaan ainoa MJ-kohde missä tuntui raskaalta sen takia mitä kolme vuotta sitten tapahtui. Vaikka Forest Lawn on omalla tavallaan surullinen paikka, siellä kuitenkin vallitsee rauha ja se kauneus on lohduttavaa. Ja Michael on siellä. Mutta Carolwoodista muistaa ensimmäisenä vain portista peruuttavat ambulanssit. Ahdistavaa...

Carolwoodin taloa vastapäätä bongasin myös Elviksen Losin kodin portit.

Kävimme Forest Lawnilla viimeisen kerran. Lasiovesta pystyi kurkkimaan sisälle Michaelin hautapaasia kohden. Lasi-ikkuna sen yläpuolella oli kaunis. En olisi halunnut lähteä siitä mihinkään, olisin vain halunnut jäädä siihen, Michaelin lähelle. Mutta irti on päästettävä. Yritin polttaa sen näkymän verkkokalvoilleni ikuisesti. Jätin vielä kirjeen ovimaton alle ja viimeiset hyvästit. Haikeaa, mutta olo on levollinen.

Kunnes taas kohtaamme.

Kiitos Michael: ilman Sinua en olisi ikinä kokenut näin ihanaa matkaa, ilman Sinua en olisi ikinä tutustunut näihin ihaniin ihmisiin, ilman Sinua en olisi se kuka olen. Kiitos!