Musiikki on elämäni eliksiiri

Ensimmäisen postaus. Jännää. Olen harjoitellut tätä ystäväni Michael Jackson -blogin kautta silloin tällöin sinne postauksia avuksi kirjoitellen, mutta nyt päätin aloittaa oman blogin. Tarve kirjoittamiseen kumpusi, kun tajusin, miten paljon hienoja asioita viime aikoina elämässäni nimenomaan fanituksen saralla on tapahtunut, eikä minulle aina riitä, että hehkutan asioita Facebook-päivityksissäni, etenkään kun käytössä on rajallinen määrä merkkejä, jotka eivät syvällisempään paatokseen riitä. Näin voin purkaa tuntojani ja lukijat voivat halutessaan lukea fiiliksistäni milloin heille sopii. Kätevää!

Tulen kirjoittamaan blogiini säännöllisen epäsäännöllisesti eri aiheista, mutta pääasiassa postaukseni koskevat elämäntapaani, fanitusta. Fanitan lähinnä muusikoita, artisteja ja bändejä; kaksi suurinta, Michael Jackson (tuttavallisemmin MJ) ja Elvis nyt mainitakseni. Maailma on TÄYNNÄ hyvää musaa. Levyhyllystäni löytyy musiikkia laajalla skaalalla, mutta on joitain genrejä joihin en koe tarvetta tutustua. Ja musiikkihan kuunnellaan levyiltä (cd tai lp), eikä bittinä nettiavaruudesta. ;)

Musiikki on elämäni eliksiiri. Sen ääressä rentoudun ja liikun, itken ja nauran, tanssin ja laulan, käsittelen tunteita ja viihdyn. Musiikki on minulle... noh, musiikkia korville. :D Parasta mitä maailmassa tiedän olevan. Piste. Muusikot (kuten kaikki muutkin esittävän taiteen ammattilaiset) ovat miesystäväni sanoin "arjen helpottajia" ja niitä he toden totta ovat. Harmillista vain, että yleensä julkisuuden henkilöinä he joutuvat kokemaan epäoikeudenmukaisuutta; mitään ei voi tehdä ilman, että media puuttuu asiaan, yleensä asioita liioitellen tai vääristellen. Onhan toki luotettaviakin lähteitä, mutta valitettavasti jokainen julkisuuden henkilö joutuu joskus pyyhkimään lokaa niskastaan ja turhaan.

Jotkut näistä arjen helpottajista sitten ovat tehneet musiikkia niin hyvin, että arvostan heitä suuresti eli fanitan. Wikipedia kertoo fanittamisesta näin: "Fani (engl. fan) on henkilö, joka ihailee tai arvostaa jotain ilmiötä, henkilöä, joukkuetta, tyylilajia tai kulttuurin aluetta voimakkuudella, joka ylittää tavanomaisen arvostuksen." Hyvin sanottu.

Usein olen huomannut itseni ja muiden fani-tuttavieni kohdalla, että faniutta pidetään "outona harrastuksena". Urheilu, lukeminen ja käsityöt ymmärretään mielestäni paremmin kuin fanitus. Monesti olen huomannut, että 20+ ikäisten fanitusta pidetään oudompana kuin teini-ikäisten ja jos vanhempi fanittaa, niin "vois kasvaa aikuiseksi". Sitä vaan en ymmärrä miksi joillakin on tarve arvostella toisen fanitusta tai fanituksen kohdetta tai vähätellä toisen murheita, etenkin jos ne liittyvät fanitukseen. Tätäkin valitettavasti olen joutunut kohtaamaan. Kaippa niiden kommenttien pitäisi antaa valua korvasta ulos kuin vesi hanhen selästä, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne sattuisi. Tätä postausta miettiessäni tuli mieleen Jonnan kappale "Tyytyväinen", siinä on muutamia tähänkin aiheeseen sopivia lyriikoita.

"Jos ei kunnolla tunne ihmisiä, ei niitä välttämättä aina täysin ymmärrä. -- Jos jotain häiritsee, menis ensin itseen ja huolehtis omista asioista, vaik kahdehtiskin toista. Kaikki lähtee itsestä, sua ei voi mikään estää, jos joku ei sua kestä älä anna suutas pestä, täytyy olla realistinen, muttei pessimistinen, tiedän mitä haluun mitä en, tavoite on olla tyytyväinen."

Olen saanut elämääni paljon uusia ystäviä, ihania kokemuksia, miesystävän ja suuria tunteita ihan vain sen takia, että fanitan. En voisi kuvitella elämääni ilman fanitusta ja joskus harmittelen ihmisten puolesta, ketkä eivät saa samoja hienoja kokemuksia ja tunteita elämäänsä vaikkapa musiikin kautta, niin kuin itse saan.

Elämäni suurin suru ja pettymys liittyy myös fanitukseen. Michael Jacksonin kuolema. Se on asia, jonka voi täysin ymmärtää vain toinen fani. Elämäni suurin unelma pikkutytöstä asti oli nähdä MJ livenä konsertissa. Olin ostanut Lontoon This Is It -konserttiin kahdet liput, mutta idolini kuoli parisen viikkoa ennen keikkojen alkua. Suru ja pettymys oli valtava. Asia on yhä edelleen mielessäni päivittäin ja itken aina silloin tällöin, nykyään tosin jo harvemmin, silloin vain kun aktiivisesti asiaa ajattelen. MJ:n kuoleman jälkeen koin, että nyt minun pitää alkaa nauttia niistä artisteista mitä on vielä jäljellä. Kun en voinut kokea suurinta unelmaani, yritän saada edes osan siitä tunteesta muiden artistien kautta (vaikka sitä samaista tunnetta ei voikaan kukaan koskaan korvata). Näistä suurista tunteista tulen kertomaan blogissani.

Vuosi 2009 oli tähän astisen elämäni kurjin vuosi (Michaelin kuoleman lisäksi sinä vuonna piti erota hyvistä ystävistäni, kun opiskeluelämäni päättyi ja perheessäni koettiin surua), mutta vuosi 2011 näyttäisi olevan tähän astisen elämäni paras vuosi. Olen nähnyt lapsuudenidolini Boyzone-bändin, Michaelin siskon Janetin ja rockabillylegenda Brian Setzerin konsertit samana vuonna ja yksi herkku on vielä tulossa: Maroon 5! Näiden mahtavien konserttikokemusten kautta tunnen eläväni täysillä, mutta niistä jatkossa enemmän.

Kiitos, että jaksoit lukea loppuun asti!