Konserttikokemuksia: Boyzone

Google-kuvahaku

Irlantilainen poikabändi Boyzone on kulkenut mukanani lähes yhtä kauan kuin olen ollut kova MJ-fani. Jos bändin nimi ei soita kelloja, tiedät ehkä nämä hitit: Words, No Matter What tai Picture Of You. Bändin pääsolisti Ronan Keating teki myös soolouraa ja tunnettuja hittejä Suomenkin radiokanavilla ovat olleet When You Say Nothing At All ja Life Is A Rollercoaster. Boyzone-bändi hajosi/jäi tauolle vuoden 2000 paikkeilla.

Tutustuin bändiin lapsuudenystäväni isosiskon kautta, jolta lainailin Boyzone vhs-kasetteja. Faniutensa hiivuttuaan hän antoi minulle vanhoja julisteitaan ja ostin häneltä muutaman cd-levyn. Olen aina tykännyt kauniista melodioista ja ehkäpä juuri ihanat balladit tekivät minuun vaikutuksen. Ja pakkohan se on myöntää, että myös ulkomusiikilliset asiat, kuten poikien hyvä ulkonäkö, tekivät vaikutuksen teini-tyttöön. ;) Lempi-Boyzini ovat

Keith Duffy ja Ronan Keating.

Google-kuvahaku

Oli alkuvuosi 2009, kun erään kerran Anttilan Top-Ten osastolla huomasin "Back Again - No Matter What" konsertti-dvdn. "Mitäh?! Onko Boyzone tehnyt comebackin!?!?!" Kyseisessä konsertissa pojat olivat esittäneet MJ-potpurin, joten dvd lähti heti mukaan uuden kokoelmalevyn kanssa, mikä sisälsi pari uutta biisiä. Googlasin kotona ja niinhän se oli, että 2009 pojat lähtivät uudelle Better-kiertueelle. Olin opiskelija tuolloin ja rahaa ei todellakaan ollut liikaa, joten panin mietintämyssyyn mihin päin Eurooppaa lähtisin poikia katsomaan seuraavana kesänä. Mutta samaan aikaan suurin idolini, Michael Jackson, ilmoitti comebackistaan ja se syrjäytti kaiken muun. Otin opintolainan ja käytin kaikki rahani tuleviin This Is It -keikkoihin. Noh, kaikki tietää miten siinä kävi. Huonosti. MJ menehtyi 25.6. Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, myös Boyzonen toinen pääsolisti, Stephen Gately kuoli lomamatkallaan 10.10.2009.

Aha. Eli siis näinkö nyt sitten kaiken piti mennä? Suoraan sanottuna päin persettä. Ensin en nähnyt Michaelia ja sitten en näe Boyzonea, sekin kuume kun oli ehtinyt jo palata takaisin. Ajattelin, ettei pojat ikinä enää palaisi lavoille, kun yksi kantava voima heidän bändistään puuttuisi. MUTTA...

Maaliskuussa 2010 pojat julkaisivat uuden levynsä, Brother ja samannimisen kiertueensa, joka starttaisi helmikuussa 2011. Mutta ostaisinko lipun "vajaan bändin keikalle"? Eihän Boyzone eikä vanhat hitit kuulostaisi samalta ilman Steota. MJ:n kuolema vei voimia eikä minulla ollut energiaa keskittyä muihin artisteihin. Onneksi hyvä MJ-ystäväni puhui minut ympäri ja tajusin, että hei, nythän näistä pitää nauttia mitä vielä on jäljellä. Kiitos hänen (tiedät kuka olet;) ostin lipun 8.3.2011 Lontoon O2-areenan keikalle ja alkoi vuoden mittainen odotus.

Odotus vaan ei aluksi ollut helppoa. Michaelin keikka olisi ollut samassa paikassa, O2-areenalla. Boyzonen keikalle sain lipun osioon A1, riville R = 17, mikä oli vain 7 riviä taaempana kuin MJ:n keikalla. Ahdisti: "Mitä jos murrun konserttipaikalla, enkä pystykään nauttimaan Boyzonesta, kun menetetty MJ-keikka tulee mieleeni?" Jossain vaiheessa kuitenkin aloin kuunnella enemmän Boyzonen musaa ja virittäytymään tunnelmaan. Uusimman Brother-albumin kappaleet alkoivat tuntua jo rakkailta ja odotin keikkaa kovasti.

Lähdin Lontooseen vanhojen ystävieni kanssa. Ai että minua jännitti keikkapäivänä! En meinannut aamulla saada mitään syötyä, mutta keikka olisi vasta illalla ja minun piti jaksaa koko päivä keskittyä johonkin muuhun. Kävimme Victoria & Albert -museossa ja sieltä suunnistin konserttipaikalle... aivan liian aikaisin. Halusin nimittäin olla hyvissä ajoin ovella jonottamassa, jos olisi kamalat ruuhkat. Tapoin aikaa O2:sen kylmässä eteishallissa (kattona vain pelkkä "pressu") parisen tuntia ennen ovien aukaisua. Onneksi paikan päällä myytiin Boyzone-huppareita, joten sain lisää lämmikettä päälleni. Ostin myös topin ja konserttikirjasen.

Olin ekaa kertaa isolla stadion keikalla ja fiilis oli korkealla ja vähän liikuttunutkin. Mutta miten pieni virtsarakkoni kestäisi näin monta tuntia? Odotellessa kuitenkin uskalsin juoda pienen kokiksen ja vielä ennen ovien avautumista ehdin käväistä vessassa. Ja VIHDOIN kello löi 18:30 ja ovet avautuivat. Olin ensimmäisten joukossa, sillä fiksuimmat tajusivat tulla vasta myöhemmin. Sain viedä mukaani sisälle pienen Suomen lipun, joka piti kuitenkin irrottaa puisesta varrestaan.

Kun pääsin omalle paikalleni, suuni loksahti auki. NÄINKÖ LÄHELLÄ OLEN LAVAA?! Rivillä 17 ja näin lähellä! Laskin seitsemän riviä eteenpäin ja ajattelin: "tuossa olisin istunut Michaelin keikalla, hui miten lähellä." Se oli ainut ajatus minkä soin asialle, mutten murtunut. Selvisin ajatuksesta hienosti ja siitä ylpeänä, jännittyneenä ja hymy huulilla jäin odottamaan keikkaa. Ja minä odotin ja odotin...

Lämppäri aloitti puoli kahdeksalta. Barbarellas. Aivan kamalaa ja teennäistä musiikkia eikä naiset mielestäni osanneet laulaa. Olivat jotain entisiä tanssijoita, olisi ehkä kannattanut pysyä leipätyössään. He kuitenkin ottivat kuvia yleisöstä, joita julkaisivat Facebook-profiilissaan. Parissa niistä näyn minäkin lippuni kanssa.

Heikosti näkyy pienestä kuvasta, mutta siellä minä olen!

Kun Barbarellas lopetti, sydämeni alkoi jyskyttää. Nyt ne tulee! Niin, seuraava lämppäri. "MITÄH?!?" Paikalle asteli Wonderland, jonka hitin, Need You Now, olen kuullut Suomenkin radiokanavilla. Joo, ei siinä mitään, näillä jopa oli ihan hyvää musaa, vähän niiku Englannin Tiktak, mutta "hei KAMOON, pojat vois kohta päästää lavalle!". Sitä paitsi minulla alkoi olla jo orastava vessahätä, miten pärjäisin?! En uskaltanut lähteä kesken esityksen vessaan, kun en tiennyt oliko siellä jonoa ja mitä jos pojat tulisivatkin kohta lavalle ja sitten en näkisi alkua ja APUA?! Ja esitys kesti ja kesti...

Kun toinen bändi VIHDOIN lopetti, heitti sydämeni taas kärrinpyörää, NYT SE TAPAHTUISI! Ja RÄPS: halliin syttyi valot. "WHAAAAT?!" Menin kysymään työntekijältä, mistä nyt oli kyse, milloin pojat tulisivat ja sain vastaukseksi, että "ehkä parinkymmenen minuutin päästä". VASTA?! Äkkiä keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin vauhdilla kohti wc-tiloja... kymmenien, ehkä satojen muidenkin naisten kanssa yhtä aikaa. VOI EI! Täällä menisi ikä ja terveys (ja kuivat housut), enkä ehtisi ajoissa paikalleni!! Onneksi eräs ystävällinen työntekijä osoitti minulle vapaana olevaan inva-vessaa ja siellä ehdin käydä nopeasti ja palasin juoksu jalkaa paikalleni. Huoh, ehdinpäs!!

Kello löi 20.50, kun halli pimeni. NYT, NYT! Taisin alkaa välittömästi itkeä. Ensimmäisen kappaleen intro alkoi soida ja yhtäkkiä pimeydestä kuului Ronanin suloinen ääni. Sininet valot heijastuivat vuorotellen korkealle poikiin ja mustan kankaan läpi näin heidän hahmonsa. Siniset valot syttyivät ja nyt näin kaikki pojat yhtäaikaa. Kun kertosäkeistö alkoi, kangas tippui alas ja lavalle rävähti valot. SIINÄ HE OLIVAT! Lauloivat korkeiden tolppien päässä niin kauniisti ja harmoonisesti yhteen ja livenä!

Video ei ole Lontoon keikalta, mutta aloitus on ihan samanlainen. Ai, että tulee kylmät väreet.

Muistan vain itkeneeni kolmen ensimmäisen kappaleen ajan. En pystynyt edes kunnolla laulamaan mukana tai kiljumaan, kyyneleet vain valuivat pitkin poskiani. Olin mykistynyt, tapahtuuko tämä oikeasti, minulle, kaiken sen jälkeen mitä olen menettänyt? En ollut uskoa, että nämä pojat, joita olen pikkutyttönä fanittanut kovasti olisivat nyt tässä, elävinä silmieni edessä. VIHDOIN!

Pojat lauloivat alussa vain uusia Brother-levyn kappaleita, jotka vieläkin levyltä kuullessa tuovat mieleen muistoja konsertista, kutsun niitä "in-your-face-fläsäreiksi", sillä kokemus keikasta tulee niin vahvana mieleen, että lamaannun ja liikutun. Toisena kappaleena pojat lauloivat "Love Is A Hurricane" ja tämän kappaleenhan Keith lauloi minulle, vain minulle. ;)

Butterflies I want to keep, I try to laugh but I just weep, something about you gets me so deep inside. I want to spend tonight just looking in your eyes, I feel like a millionaire but I don't have a dime...Stepheniä muisteltiin ja hän lauloi mukana levyltä.

Hittejä hittien perään ja uudempaa musaa aina välillä. Vajaa parituntinen keikka tuntui vain 15 minuutilta ja oltiin jo encoressa. Shane ilmestyi yhtäkkiä areenan keskellä olevalle lavalle yksin laulamaan ja muut pojat lauloivat päälavalta. Kertosäkeistössä "you don't have to do this alone, cos' I'm right here always for you" muut pojat lähtivät juoksemaan päälavalta keskelle areenaa. APUA, ne juoksevat ohitseni! Koko katsomo liukui vasempaan laitaan mahdollisimman lähelle poikia. Yritin heittää Suomen lippuani heille, mutta eihän se lentänyt. Leijaili jonnekin lattialle. Näin heistä vain vilahduksia ihmisten takaa. Keskelle päästyään he heittivät vielä pari biisiä ja taas kesken kappaleen juoksivat samaa reittiä päälavalle. Jälleen näin heistä vain vilahduksia, MUTTA OLIN HETKEN LÄHEMPÄNÄ!
(Aikaisemmin löysin youtubesta videon kyseisestä tilanteesta, joka oli kuvattu aivan minun takaa, minunkin takaraivo näkyy siinä, mutten löytänyt sitä enää.)

Aivan loppupuolella sydämeni suli, kun Keith juoksi lavan vasemmalla puolella olevalle "invaosastolle" ja kävi suukottelemassa kaikki pyörätuolissa istuvat naiset. Muistan varmasti aina erään vanhemman rouvan ilmeen, hän oli NIIN onnellisen näköinen vielä keikkapaikalta poistuessaankin. Tietysti kateudesta vihreinä piti vähän puida asiaa vieressä olevan naisen kanssa, mutta oikeasti olen vain iloinen pusun saaneiden puolesta. Ihana herrasmies tuo Keith!

Liian pian keikka oli ohi ja pojat lähtivät lavalta. O2-areenalle syttyi valot. Oliko se nyt siinä? Nytkö minun pitää vain lähteä pois? Haikeana, mutta onnellisena astelin muiden mukana ulos areenalta. Mietin kyllä hetken missä päin backstage olisi ja riittäisikö lompakossani oleva 15 puntaa lahjomaan jonkun työntekijän viemään minut sinne. En kuitenkaan tyypilliseen ujoon tapaani uskaltanut yrittää mitään, vaan kävelin massan mukana ulos ja alas metrotunneliin.

Tulen muistamaan tuon naistenpäivän ikuisesti. Harmi vain, ettei ihmisaivoja ole rakennettu muistamaan kaikkea mahdollista elokuvan lailla, sillä muistot konsertista alkavat hiipua. Muistan pätkiä sieltä täältä, mutta haluaisin muistaa tietysti koko keikan. Se tosin voi olla mahdollista, jos joulukuussa julkaistaan Brother-kiertueen dvd. Huhujen mukaan se olisi kuvattu juurikin O2-areenalla, MINUN keikallani! Jään odottamaan dvd:tä peukut pystyssä, sillä olisi ihanaa jos voisin milloin vain palata muistoissani taakse päin elämäni ensimmäiselle Boyzone-keikalle.